Luigi Pirandello
Luigi Pirandello

Luigi Pirandello

Nobel-kirjailija Luigi Pirandello (1867-1936) syntyi Sisiliassa, Italiassa ja päätyi Saksan kautta Roomaan. Siellä hän opiskeli yliopistossa romaanista filologiaa. Pirandellon elämää sävyttäneillä traagisilla tapahtumilla oli ratkaiseva vaikutus hänen tuotantoonsa. Pirandellon perhe tasapainoili vakavaraisuuden ja konkurssien välimaastossa. Hänen vaimonsa oli vaikeasti mielisairas ja yritti jopa tappaa kirjailijan.

Luigi Pirandello tunnetaan teatterin uudistajana ja novellistina. Hän julkaisi peräti 237 novellia ja muokkasi puolet näytelmistäänkin niistä. Italiaksi on olemassa 84 ”parhaan” novellin tuhatsivuinen kirja, ja hämmästyttävää on, että vastaava ranskalainen laitos sisältää 88 novellia, mutta vain 40 samaa.

Pirandellon valtavaan tuotantoon sisältyy myös romaaneja, runoja, polemiikkeja sekä lehtikritiikkejä. Hän osallistui myös elokuvien tekoon.

Pirandellon tuotannolle on ominaista tragedian nopea vaihtuminen komediaksi ja todellisuuden muuttuminen hallusinaatioksi. Häntä pidetään ekspressionismin ja eksistentialismin edelläkävijänä kirjallisuudessa. Luigi Pirandello sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1934.

OTE LEENA RANTASEN JÄLKISANOISTA SITRUUNOITA SISILIASSA -KOKOELMAAN

Novellit ovat jääneet Pirandellon teatterin varjoon eivätkä ole saaneet ansaitsemaansa huomiota Italiassa, eivät muissakaan maissa, vaikka häntä nyt pidetään aikansa murroksen terävimpinä italialaisena kuvaajana.

Signor Pirandello – joka oli täysin epäpoliittinen, kuten itsekin sanoi! – meni tekemään sen tyhmyyden, että liittyi näyttävästi 1924 Mussolinin fasistipuolueeseen, mitä jopa fasistit vastustivat. Puolueessa muuten oli myös D’Annunzio, joka sinutteli il Ducea. Pirandello menetti välittömästi eräiden kriitikoiden kannatuksen, ennen muuta arvostetun Adriano Tilgherin; tosin Pirandellon ja Tilgherin suhde oli melkoista soppaa kriitikon luodessa vita e forma-, eli elämä ja muoto -teoriaansa ja vaatiessa itselleen kunniaa Pirandellon menestyksestä.

Pirandellon erehdystä on selitetty sillä, että fasismi oli vahvasti kirkon vastainen ja sillä että hän halusikin Tilgherin hylkäävän hänet. Yksi syy oli myös pettymys: uuden valtion demokratia oli ollut kaukana demokratiasta, parempi siisitsevaltius, vaikka Mussolini oli Pirandellonkin mukaan ”vulgääri mies”. Kafkamaisessa novellissaan C’è qualcuno chi ride (Tuolla on joku joka nauraa), 1934, Pirandello kritisoi totalitarismia ja pönäköitä Akatemian istuntoja, joissa ei juuri käynyt.

Mussolini oli nimittänyt hänet akateemikoksi 1929. Joka tapauksessa hän sai kärsiä syrjähypystään paljon, sillä ilman sitä sodanjälkeinen neorealismi ja marxilaiset kritiikinteoriat olisivat nostaneet hänet heti kunniaan. Syynä arvostuksen puutteeseen on varmasti myös katolisen kirkon yhä vahva asema. Pirandello kritisoi kursailematta tekopyhiä pappeja, hautaustapoja ja muita seremonioita. Avioliittokin on esitetty jokseenkin naurettavassa valossa, ja perhe estää ihmistä toteuttamasta sisäistä vakaumustaan.

Silti hänen novellinsa ovat hyvinkin kristillisiä ja puolustavat vähäväkisiä kyttyräselkäisestä raatajiin. Ciàula, eläimellinen, tyhmä, lyttyyn kulutettu ihminen kokee lähes uskonnollisen hurmoksen, löytää kosmoksen, jonka edessä hänen piinansa ja pelkonsa katoavat. Ja kun pikkuinen Nenè kumartuu kädet rinnallaan Markiisistar Mimín eteen, hän tuo mieleen Neitsyt Marian lapsensa tai enkeli Gabrielin edessä tai paimenen Jeesus-lasta palvomassa. Mutta eiväthän italialaiset nykyäänkään halua nähdä itseään ahneina, viekkaina tai turhautuneina – riittää kun vilkaisee heidän televisiotaan ymmärtääkseen millaisilla naiiveilla ihannekuvilla he huumaavat itsensä.

Pirandello-tutkimus on kuitenkin kasvanut tavattomasti vuoden 1961 ensimmäisestä kansainvälisestä kongressista lähtien. Fasistia Pirandellosta ei löydy ei sitten millään ja erehdys on annettu hänelle anteeksi. Häntä on verrattu Dostojevskiin, Kafkaan, Gideen, Maupassantiin. On tulkittu freudilaisten, jungilaisten ja lacanilaisten teorioiden valossa. Kukapa estää tarkastelemasta Kottikärryjen asianajajan vahvaa yliminää.

Pako-novellin maito- ja verisirkus taas viittaisivat freudilaisittain äitiin. Koko ryske päättyy kliimaksiin ja tyhjyyteen, eli yhdynnästä pikkuporvarin tunnuskuva, viheliäisesti laahus tava herra Bareggi olisi haaveillut. Pakohan voi olla tositapahtuma tai päiväuni tuossa ikävystyttävässä toimistossa. Joka tapauksessa Bareggi tottelee enemmän viettiään kuin järkeä. Monissa muissakin novelleissa ihminen pakenee aikuiselämää lapsuuteen, vastuuttomaan tilaan, kiellettyyn, tai matka edustaa tietoista tai tiedostamatonta halua kuolla.

Oidipaalisia kysymyksiä ynnä kaikenlaisia sielun komplikaatioita on analysoitu pitkin ja poikin. Yksikään moderni kirjailija ei liene kuvannut yhtä paljon arkielämän psykopatologisia tapauksia.

Italiassa Pirandelloa on joskus moitittu kyyniseksi. Sitä hän ei ollut! Hänen nihilistiset tunteensa syntyivät Sisilian pohjattomasta köyhyydestä. Silmiini ei ole sattunut kommenttia myötätunnosta kertovista piccolo- ja povero-sanoista, joita hän käyttää tuhkatiheään. (Piccolo, pieni, on käännöksistä silloin tällöin pyyhittävä pois, kuten myös povero, poloinen, reppana, ressukka, parka tai joskus köyhä, koska tiuhaan käytetyt diminutiivitkin on käännettävä ’pieneksi’ tai hellyttäviksi ilmauksiksi.)

Samoin häntä on sanottu naisvihaajaksi, mutta sitäkään en hyväksy. Ovatko hänen mieskuvansa muka kauniimpia? Julmastipa Cacciagallì kohtelee Scarda-setää ja Scarda-setä Ciàulaa, ovelasti asianajaja Piccarone puijaa viattomia. Pikemminkin Pirandello paljastaa aikansa machokulttuurin: jos nainen on ruma, lihava, epämiellyttävä, kiero tai hyväksikäyttäjä, se on yhteiskunnan tai miehen syytä. Mommina, Nenèn äiti Maragrazia ja Ninfarosa ovat uhreja, niin myös Tararàn vaimo, eikä Lydiakaan uskalla uhmata yleistä mielipidettä. Marta Abballe kirjoitetut roolit kertovat kuitenkin henkevämmästä naiskuvasta.

Pirandellon ahdistus ja rakkaus olivat niin todellisia, että hän saattoi sallia itselleen karkeita vetoja ekspressionistien tavoin. Novelleissa on kreikkalaisen draaman rajuutta, mutta eivät ne sysisynkkiä ole, höysteenä on paljon eritasoista huumoria, ironiaa, komiikkaa ja lämpöä. Vaikka hän näyttää elämän katkeran tyhjyyden ja vaikka pohjalla on metafyysinen epätoivo, hänen taiteensa on meille tervehdyttävää ja rakentavaa, havahduttaa näkemään tyhmyytemme ja katsomaan toisia hellästi.

Kuuluisassa esseessään L’Umorismo (Humorismi), 1908, hän selittääkin komiikan ja huumorin eron: humoristi näkee myös naurettavan vastakohdan ja nauru muuttuu myötätunnoksi. Koominen ja traaginen ovat alati vierekkäin, kutoutuvat toisiinsa. Kerrotaan että hän itse nauroi vain harvoin.

Pirandello tuntuu yhä ajankohtaiselta, hänhän keskittyy ihmisten intohimoihin. Ja se mikä ulkoisissa oloissa on vanhentunutta, on meille viehättävää ja arvokasta tietoa. Ajankohtainen hän on siksikin, että hänen aikanaan alkoi yhteiskunnan nopea muutos, teollistuminen ja työpaikkojen menetykset. Raha alkoi saada enemmän valtaa myös alemmissa kansankerroksissa ja ihminen vieraantui itsestään. Nyt elämme kiihtyvän globalisaation vuoksi vastaavanlaista muutosta, ja ihminen vieraantuu yhä enemmän työstään, jonka tulosta hän ei aina näe, jonka tarkoitusta hän ei ymmärrä.

Pirandellon Mattia Pascal sanoo, ettei koneilla ole mitään tekemistä onnen kanssa; mitä ihminen tekee sitten kun koneet suorittavat kaiken? Mattia Pascal näki että ihmiset tulevat jäämään ilman työtä ja että palkka ei riitä. Niin on käynyt. Tänään elämme suoranaisessa koneiden orjuudessa – mikä haloo, jos sähköposti ei muutamaan päivään toimi. Ja miten kauhistuttavat tulevaisuudennäkymät koneemme ovatkaan aiheuttaneet. Mattia Pascal tiesi myös että viljelijät keräsivät omenat ja päärynät raakoina, mauttomina ja kypsyttivät kiireemmän kaupalla saadakseen enemmän voittoa. Raakoinahan lakatkin poimitaan Lapissa.

Leena Rantanen