Minun piti siis löytää jokin yhteinen kosketuskohta. Ei ollut vaikea havaita, että kaikki olivat sisäisesti hajalla, vihaisia ja milloin tahansa valmiita protestoimaan. Meidät kaikki oli ryöstetty jollakin tavalla. Luettelo meiltä anastetuista asioista oli pitkä ja pelottava. Meiltä oli viety synnyinmaa ja oikeus normaaliin elämään. Meiltä oli viety kieli. Olimme joutuneet kokemaan nöyryytyksiä, pelkoa ja avuttomuutta. Olimme tunteneet omassa nahassamme mitä merkitsee, kun ihminen alennetaan pelkäksi numeroksi, veriryhmäksi tai laumaksi. Jotkut olivat menettäneet Selimin tavoin läheisiään, ja heidän osansa oli tietenkin kaikkein raskain. Nyt me olimme kaikki jonkinlaisia toipilaita.

Ei paluuta takaisin, ei tietä eteenpäin. Ei maata, ei kotia, ei kieltä.

Tähän tilanteeseen ovat ajautuneet Jugoslavian alueelta paenneet nuoret aikuiset, jotka opiskelevat Amsterdamin yliopistossa menetettyä kieltään, serbokroatiaa. Turvallisessa Hollannissa nämä ihmiset kamppailevat talousvaikeuksien ja erillisyyden tunteen kanssa. Kukin kantaa lähimenneisyyttään eri tavoin, mutta luokkahuoneessa he tuntevat hetken hauraasta yhtenäisyyttä.

Traaginen tapahtumaketju pakottaa nuoret vastatusten kotimaansa väkivaltaisen hajoamisen kanssa. Haavat umpeutuvat ajan myötä, mutta eivät ilman tuskaa.

Dubravka Ugresic (s. 1948) on syntynyt entisessä Jugoslaviassa ja lähtenyt Kroatiasta vapaaehtoiseen maanpakoon. Nykyään hän asuu Amsterdamissa. Hän on kirjoittanut romaanien lisäksi myös kirjallisuuden historiasta. Kiputilahallituksen oikeudet on myyty pariinkymmeneen maahan, mm. kaikkiin Pohjoismaihin.

ISBN: 978-952-471-887-5

Alkuperäisteos: Ministarstvo boli

Suomentaja: Kari Klemelä