Eeva Litmanen

Eeva Litmanen (s. 1944 Lappeenrannassa) on suomalainen näyttelijä. Hän on runonlaulaja Larin Parasken jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.
Hän on tehnyt useita elokuvarooleja kuten Rakkaudella, Maire ja Räpsy ja Dolly. Näyttämöltä Litmanen muistetaan erityisesti monologinäytelmästä Naisen 11. käsky sekä Jouko Turkan Joensuun kaupunginteatteriin ohjaamasta näytelmästä Anu ja Mikko. Televisio-ohjelmista mainittavimmat ovat Kotikatu, Velipuolikuu, Mutapainin ystävät ja Iltalypsy.
Litmanen on ollut myös perustamassa teatteriryhmiä Musta leski ja Stella Polaris.
Elokuussa 2007 ilmestyi Eeva Litmasen omaelämäkerta Saa siinä monena olla , jossa hän kertoo hämmästyksekseen huomanneensa, että jotkut asiat työssä ja elämässä toistuvat vuodesta toiseen, roolityöstä toiseen.
Tapahtumia ja tunteita pursuavat muistelmat on myös kuultavissa Litmasen itsensä lukemana äänikirjana Saa siinä monena olla
EEVA LITMANEN OMIN SANOIN OMAELÄMÄKERRASTAAN
Mitä tarinaa kerron tässä matkapäiväkirjassa?
Matkani alkaa enkelinä kulissimiehen hartioilla ja jatkuu lukuisien teattereiden, Radioteatterin, television ja ravintoloiden kautta kohti Madamea. Elämääni muuttaneita töitä on monta: Anu ja Mikko Joensuussa vuonna 1968, Naisen 11. käsky, jonka aloitin 1992, Velipuolikuu, Mutapainin ystävät ja Iltalypsy televisiossa 1980- ja -90-luvuilla ja tietysti elokuva Rakkaudella, Maire 1999.
Koen olevani etuoikeutettu, kun minulla on mahdollisuus miettiä mennyttä ja suhdettani ammattiini ja elämääni. Minulla on siihen aikaa. Minulla on siis omaa aikaa.
Tiedän, että työmääräni näyttelijänä ei tosiaankaan ole yleisesti ottaen merkittävä, mitenkään muistelmien arvoinen, mutta saahan sitä ihminen muistella niin kauan kuin muistaa! Kuulin Bo Carpelanin haastattelun lokakuussa 2006 ja hän sanoi hyvin: nyt voi ja kannattaa mennä sinne lapsuuteen, katsoa.
Olen elänyt elämän, jonka varhaisimpia muistoja ovat lehmisavut Pohjois-Karjalan vaaroilla äidin lapsuudenkodissa ja koulun ensimmäisellä luokalla tehty mustekynänpyyhin, jossa oli pieniä pyöreitä tilkkuja kiinnitettynä toisiinsa keskelle ommellulla napilla. Muistan myös, kuinka tyttöjen kesken keräsimme erivärisiä pieniä muovinpaloja, joita vaihtelimme koulun pihalla, ja muistan rehtorin sanat uskontotunnilla: ”tytöstä, joka käyttää ripsiväriä ei voi tulla hyvää äitiä.” Urheilusuorituksen kannustin oli hopealusikka ensimmäisenä palkintona. Näitä muistellessani tajuan, että matka tähän tietokoneen äärelle kirjoittamaan on aika pitkä.
Miksi kirjoitan elämääni muistiin nyt? Olenko jo saavuttanut iän, jolloin katsotaan vain taaksepäin? Se ei tunnu olennaiselta vaan se, että minullakin on ”menneisyys”. Taaksepäin näkee, jos uskaltaa katsoa.
Näyttelijälle, ja erityisesti naisnäyttelijälle, biologinen ikä on asia jota ei voi mennä karkuun. Ei mitenkään. Me kai mietimme ikäämme enemmän, ainakin minä huomaan niin tehneeni. Ja kyllä sen on nähnyt ja sitä monta kertaa vierestä katsellut, miten roolit vanhetessa pienenevät. Näyttelijän ammatissa yksi hienoimmista asioista on kuitenkin se, että työtä tehdään koko ajan eri-ikäisten ihmisten kanssa. Totta kai joitakin kohtaan iän merkit ovat armollisemmat, mutta tietyssä vaiheessa tietyt roolit on kerta kaikkiaan näytelty.
Olen tehnyt yhden kerran ”rikoksen” itseäni ja teatteriyleisöä kohtaan vastaanottamalla liian vanhana tyttöroolin. Arvostelija sen kyllä tuomitsi: liian vanha piste, kirjoitti Jukka Kajava vierailustani Helsingin kaupunginteatterin Kuukaudessa maalla. Tuolloin intohimo näyttämölle voitti terveen järjen. Häpesin, enkä uskaltanut katsoa näyttämöllä eräässä kohtauksessa peiliin, koska tiesin olevani liian vanha rooliini. Lisäksi näyttelin varmaankin samoilla mielikuvilla, joilla olin näytellyt kymmenen vuotta aiemmin tyttörooleja. Samasta näytelmästä Katri Weltheim kirjoitti kuitenkin: ”Veraa näyttelee Eeva Litmanen erittäin suurella uskottavuudella.” Muistin kuitenkin vain Kajavan arvion häpeän.
Muistan, kuinka pettynyt itseeni olin, kun jaksoin tyttäreni viimein synnyttyä olla äitiyslomalla vain neljä kuukautta. Minulle ei sittenkään riittänyt lapsi ja perhe. Kyselin itseltäni, miksi minua ahdistaa ja tajusin, että olen vain puolikas, jos en radiotyön ja lapsenhoidon lisäksi pääse näyttämölle.
Kun pengon laatikoitani lisää, huomaan että olen sittenkin pitänyt aina silloin tällöin päiväkirjaa työstäni. Hämmästyksekseni saan lukea, että jotkut asiat työssäni ja elämässäni toistuvat vuodesta toiseen, roolityöstä toiseen.
Yksi syy kirjoittaa on halu kertoa jotain tästä työstä niin kuin minä sen olen kokenut ja edelleen koen. Jospa voisin siirtää jotain tuleville näyttelijöille, vaikkapa vain sen, että kukaan ei ole yksin kokemassa näyttelemiseen väistämättä liittyviä kauhun hetkiä, joista puhuminen ei olekaan ihan helppoa. Jokainen ne kuitenkin joskus kohtaa. Tai että on asioita, joita näyttelijä kohtaa yhä uudelleen ja uudelleen. Koen erityisesti Madamen harjoituspäiväkirjoissa pääseväni lähelle näitä asioita. Huomasin myös, että harjoitusprosessin kuvaaminen paljaana ja karheana kertoo minusta näyttelijänä ja ihmisenä enemmän kuin osaan muistelemalla kertoa. Arvostelukatkelmat ovat mukana kustantajan ehdotuksesta, johon myönnyin vaikka ne aluksi tuntuivat itseni korostamiselta.
Huikeinta on kuitenkin oman muistini penkominen kirjoittamalla. Jälleen kerran sanon itselleni, että tätä sinä et pääse pakoon, tämä sinun on kohdattava. Kuorin kerroksia ja löydän sisältäni jotain ehjää, jotain vanhaa, jotain uutta, jotain vaaleansinistä… Löydän myös jotain, joka on mennyt rikki ja jota on paikattu milloin ulkoisin keinoin, milloin terapeutin huoneen hiljaisuudessa.
Teenkö itsestäni kirjoittamalla näkyvää? Vai haluanko luoda tietyn kuvan itsestäni, selittää että tämmöinen minä oikeasti olen, ymmärräthän? En osaa vastata vielä, olen vasta matkalla.
Kirjailija voi tietämättään kirjoittaa samaa tarinaa aina uudelleen, tekeekö näyttelijäkin niin? Varmaankin tekee avatessaan itseään roolin käyttöön, etsiessään sopivia tunteita ja ominaisuuksia kokemuksistaan. Yritänkö jälleen erottaa työminäni siitä, jonka vain minä tunnen? Mitä siitä osasta itseäni haluan paljastaa?
Miten minusta on tullut sellainen kuin olen?