Ishmael Beah

Ishmael Beah syntyi 1980 Sierra Leonessa. Hän on entinen lapsisotilas, jolta on suomennettu juuri ilmestynyt muistelmateos Leikin loppu – lapsisotilaan muistelmat.
Beah ajautui lapsisotilaaksi, kun Sierra Leonessa puhkesi sisällissota vuonna 1991. Hänen vanhempansa ja kaksi veljeään tapettiin. Alkoi lähes kolmen vuoden vaellus pimeyden syvimmässä ytimessä, sodassa, jossa lapset tappoivat toisiaan aikuisten käskystä. Lapsille syötettiin erilaisia huumeita, joiden voimin he jaksoivat enemmän ja tunsivat vähemmän. Beah sanoo tappaneensa niin monta ihmistä, ettei pysty edes laskemaan tarkkaa lukumäärää.
Ishmael Beah pääsi Unicefin ohjelmaan lasten kotiuttamiseksi rintamalta. Sen aluksi pieni sotilas kaipasi isähahmoiksi muuttuneita komentajiaan ja tappamista, kärsi vakavista vieroitusoireista, tappeli hoitajiensa ja muiden lasten kanssa, mutta aloitti myös hitaan toipumisen.
Toivuttuaan Beah joutui jälleen keskelle sotaa, mutta onnistui pakenemaan New Yorkiin. Nyt hän asuu siellä ja on valmistunut collegesta ja keskittyy kiertämään maailmaa puhumassa lapsisotilaiden hyväksikäytöstä. YK:ssa pitämänsä puheen yhteydessä Beah tapasi asian tiimoilta muun muassa Bill Clintonin ja Nelson Mandelan.
 
Ote Beahin kirjasta ”Leikin loppu”
Hän heitti minulle paketin. Pitelin sitä kädessäni miettien, mikä se oli ja miksi hän antoi sen minulle. Kun avasin paketin, hypähdin ilmaan ja halasin häntä, mutta hillitsin iloni saman tien. Kysyin tylysti: ”Miksi hankit minulle Walkmanit ja kasetin, jos kerran emme ole ystäviä? Ja mistä tiesit, että pidän rapmusiikista?” ”Istu, ole hyvä”, hän sanoi, otti paketin minulta ja pani korvalappustereoihin patterin ja kasetin ja ojensi ne sitten minulle. Panin kuulokkeet korvilleni ja kuulin Run D.M.C:n räppäävän ”It’s like that, and that the way it is…”
Aloin nyökytellä päätäni musiikin tahtiin, ja Esther otti kuulokkeet korviltani ja sanoi: ”Minun pitää tutkia sinut sillä välin, kun kuuntelet musiikkia.” Suostuin tähän ja riisuin paitani, nousin vaa’alle, annoin hänen tutkia kieleni, katsoa lampulla silmiini… En välittänyt, sillä musiikki oli saanut minut valtoihinsa, ja kuuntelin tarkasti jokaista sanaa. Mutta kun hän alkoi tutkia jalkojani ja näki arvet vasemmassa sääressäni, hän otti kuulokkeet taas pois ja kysyi.
”Mistä nuo arvet tulivat?”
”Ampumahaavoja”, vastasin huolettomasti.
Hänen kasvonsa tulivat surullisiksi ja hänen äänensä vapisi, kun hän sanoi: ”Sinun täytyy kertoa minulle, mitä tapahtui, niin että voin määrätä sinulle hoidon.” Ensin olin vastahakoinen, mutta hän sanoi, että kykenisi hoitamaan minua tehokkaasti vain jos kertoisin hänelle, mitä oli tapahtunut ja etenkin sen, miten ampumahaavoja oli hoidettu. Niinpä kerroin hänelle koko tarinan siitä, miten minua oli ammuttu, en siksi, että olisin todella halunnut kertoa, vaan koska ajattelin, että jos kertoisin hänelle jotain sotavuosieni raa’asta todellisuudesta, hän pelkäisi minua eikä enää utelisi mitään. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, kun aloin puhua. Hänen katseensa liimautui kasvoihini, ja minä painoin pääni vaipuessani lähimenneisyyteni muistoihin.
Ensimmäisen kuvan copyright:John Madere, toisen ja kolmannen: Like