Jaska Filppula

Jaska Filppula (s. 1965) on kotoisin Koskenkorvalta. Hän on asunut muun muassa Turussa, Helsingissä ja Espanjassa. Nykyään hän on asettunut Valkeakoskelle perheensä kanssa.
Like on julkaissut Filppulan omaelämäkerrallisen romaanin Me ei oltu valtaosaa (2009). Aiemmin Filppulalta on ilmestynyt WSOY:n kautta romaanit Chicago, 1959 (2002), Virginia City, 1965 (2005) ja Kauniita ilmoja (2006).
Jaska Filppula kirjoittaa itsestään:
”En saanut taistelulaiva Bismarckia, joka oli käynyt urhoollisen viivytystaistelun ylivoimaista vihollista vastaan myrskyävällä Atlantilla. Sain vain sisaralus Tirpitzin, joka ei päässyt edes lähtemään norjalaisesta vuonosta ennen kuin yksi sukellustaitoinen villapaitapartisaani raivasi miinaverkot sen ympäriltä ja sitten tuli engelsmanni lentokoneella ja pohjaan meni kuin kivi. Mikä stoori. Serkkulikka käänsi sen kokoamisohjeista ja englanninopettaja vielä uusiksi eikä mitään uutta paljastunut.
Kiinnostuin kielestä silloin, se oli ratkaisematon arvoitus, englanti nimittäin. Koottavahistoriikeista kulki suora reitti korkeampiin lyriikoihin. Muutenkin olin kova lukemaan, paras. Sitä kautta yritin päästä käsiksi siihen miksi olen tässä näin. Luin maitopurkit, shampoopullot ja pesujauhelaatikot vastausta etsiessäni. Kirjahyllyn kesässä. Helena soittaa ja Helena vastaa, Ursula Pohjolan-Pirhonen ja Kaari Utrio, Tiedon portaat ja Jumalan kootut, Rakasta hellästi ja korvapuusti. Joka Poika -lehti lähetti rintaneulan äitin ilmoitettua sinne, että olin lukenut Raamatun kannesta kanteen. Enkä ollut, ei kukaan ollut, ei edes mumma ollut, ei alkulimasta ristinpuulle edes pappikaan. Viimeiset sivut olin, ne joista paljastuu miten kaikki päättyy, koittaa maailmanloppu, ei silloinkaan sen enempää.
Koulussa minulta tivattiin jakeita niin kuin yksi rintaneula olisi tehnyt minusta Viisasten kerhon. Vessassa jaoin syntisille öylättejä ja otin vastaan rivoja tunnustuksia. Rippituolin takaa avasin seinästä aukon, josta näki Tarjan pörheän pimpin. Yöllä tankkasin raamatunlauseita kuin olisin matkalla Lutterin seminaariin. Luin saman evankeliumin neljä kertaa aivan sama kuka sen oli kirjoittanut. Tämän kun kertoo lauantaina, lentää löylykauha. Kun äiti halusi minusta eroon, hän laittoi minut hankeen kierimään, uhkasi näkillä ja vei lainastoon. Se oli Säästöpankin kellarissa, sitä piti Sirkka-täti. Meistä tuli hyvät kaverit, olimme hyvää pataa, yhtä ja samaa nidettä, sivukirjaston oma luku.
Luin lasten- ja nuortenosaston ja melkein kaikki tyttökirjat. Sirkka antoi koiran nukkua jaloissani, kun se veti sisään pyörätelineen. Me olimme yhtä lukevaa perhettä. Kirjastoautossa ei syntynyt samanlaista alamaailmaa. Kirjastoauto pysähtyi kerran viikossa koulun eteen, meille annettiin vartti aikaa kahlata käytävä läpi, hyvä kun ehti kääntymään. Aloitin A:sta ja ajattelin lukea koko auton. Isot tytöt pyörittivät sormea korvan ympärillä kantaessani kirjapinoa luokkaan. K-kirjaimen kohdalla alkoi tökkiä. Hyvä idea muttei kantanut kuin tiettyyn pisteeseen asti ja sen pisteen paikka piti olla tässä.”