Selviytyjiä, uhreja, rakkautta ja raakuutta jokitsunamissa Pohjois-Ruotsissa lähellä Norjan rajaa Luulajajoessa on tuhka tiheässä vesivoimaloita, joiden padot vangitsevat mahtavia vesimassoja.

Kiivaan runsassateisen syksyn jälkeen tapahtuu jotain, minkä ei pitänyt koskaan olla mahdollista: padot murtuvat, ja kuin tyhjästä nousee korkea märänharmaa tsunami. Veden kahlitut voimat ryntäävät vapauteen kohti kaukana odottavaa merta. Veden viemää marssittaa tuon jokitsunamin tielle kourallisen ihmisiä. Heidän maailmansa, ja joskus he itsekin, huuhtoutuvat ikuisesti pois. Urbaanisaamelainen istuu automaattilukittuvassa retrosaabissaan fiilistelemässä samalla kun veden pinta nousee nousemistaan. Helikopterilentäjän piti tehdä itsemurha vuorta vasten lentämällä, mutta vesimassat tekevät hänestä eräänlaisen pintapelastajan. Joukkoon mahtuvat vielä lapsestaan ylihuolehtiva myyjätär, loppuunpalanut opettajatar, voimalaitostyöntekijä, joka saa tilaisuuden näyttää hameväelle kuka loppujen lopuksi on kuka, viimeisillä voimillaan uutta elämää luova taiteilijanalku ja muutama muu. Kaikkien näiden oivaltavasti erilaisten hahmojen kohtalot liittyvät yhteen veden viedessä mukanaan ­autot, mökit, koirat – ja osan ihmisistäkin. Veden viemää on ruotsalainen ja mikaelniemimäinen katastrofiromaani. Se tapahtuu yhtenä kohtalokkaana päivänä Ruotsin Lapin saloilla. Sen tempo ja kiihkeys salpaavat ­hengityksen. Mikael Niemi (s.1959) tuli tunnetuksi läpimurtoromaanillaan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (Like, 2000), jonka jälkeen häneltä on ilmestynyt muun muassa kirjat Nahkakolo (Like, 2004) ja Mies joka kuoli kuin lohi (Like, 2006).