Ote kirjasta Metro 2033
Artjom upposi ajatuksiinsa, päässä kuohui, ajatukset nousivat hänen tietoisuutensa pinnalle yksi toisensa jälkeen ja haihtuivat ehtimättä muodostua sanoiksi, palasivat takaisin pohjalle. Tuntui kuin kieli olisi halvaantunut, eikä nuorukainen saanut pitkään aikaan puserrettua itsestään sanaakaan. Oliko tämä ihminen todella tiennyt etukäteen hänen tulostaan? Oliko Hunter varoittanut tätä jollakin keinolla? Oliko Hunter elossa, vai puhutteliko heitä hänen aineeton varjonsa? Mutta siinä tapauksessa piti uskoa myös Haanin maalailemiin kauheisiin, houreisiin kuviin tuonpuoleisesta elämästä, ja kuinka paljon helpompaa ja mukavampaa olikaan ollut uskotella itselleen, että tämä oli pelkkä mielipuoli. Mutta mikä tärkeintä, hänen keskustelukumppaninsa tiesi jotakin siitä tehtävästä, joka Artjomilla oli edessään. Hän kutsui sitä missioksi, ja vaikkei tiennytkään sen tarkoitusta, hän ymmärsi sen raskauden ja tärkeyden, tunsi myötätuntoa Artjomia kohtaan ja halusi helpottaa hänen taakkaansa.
– Mihin sinä olet menossa? Haan kysyi matalalla äänellä katsoen Artjomia silmiin aivan kuin olisi lukenut tämän ajatukset. – Kerro minulle, mihin tiesi vie, niin autan sinua ottamaan seuraavan askeleen kohti päämäärääsi, jos se vain on mahdollisuuksieni rajoissa. Hän pyysi minua tekemään niin.
– Polis, Artjom henkäisi. – Minun pitää päästä Polikseen.
– Miten sinä olit ajatellut päästä Kaupunkiin tältä Jumalan hylkäämältä asemalta? Haan kysyi kiinnostuneena. – Ystävä hyvä, sinun olisi pitänyt jatkaa Prospekt Mirilta kehälinjaa pitkin Kurskajalle tai Kievskajalle.
– Se on Hansan aluetta, eikä minulla ole siellä tuttavia, en olisi onnistunut pääsemään sieltä. Ja oli miten oli, en voi enää palata Prospekt Mirille. Pelkään, etten kestäisi toista kertaa kulkea tuon tunnelin läpi. Tarkoitukseni oli mennä Turgenevskajalle, katselin vanhaa karttaa ja näin siellä alikulkutunnelin Sretenskij Bulvar -asemalle. Sieltä lähtee keskeneräinen tunneli, jota pitkin pääsee Trubnajalle, Artjom kaivoi taskustaan palaneen lehtisen, jonka toisella puolella kartta oli. – En pidä sen nimestä yhtään, varsinkaan nyt – se tuo mieleeni putket, mutta minkäs teet. Trubnajalta on alikulku Tsvetnoj Bulvarille, näin sen kartastani, ja jos kaikki menee hyvin, sieltä pääsee suoraa linjaa pitkin Polikseen.
– Ei, Haan sanoi surullisesti, päätään pudistellen. – Et pääse tuota reittiä Polikseen. Nuo kartat valehtelevat. Ne on painettu kauan ennen kuin tämä kaikki tapahtui. Niissä näkyvät linjat, joita ei koskaan saatu rakennettua valmiiksi, ja asemat, jotka ovat romahtaneet ja haudanneet alleen satoja viattomia. Ne eivät hiisku sanaakaan kauheista vaaroista, joita matkalla piilee ja jotka tekevät monet reitit käyttökelvottomiksi. Sinun karttasi on yhtä tyhmä ja naiivi kuin kolmivuotias lapsi. Anna se minulle, hän ojensi kätensä.
Artjom laski tottelevaisesti lehtisen hänen kämmenelleen. Haan ruttasi kartan saman tien ja heitti sen tuleen. Artjomin mieleen tuli, että se oli varmaankin ollut liioittelua, muttei uskaltanut sanoa mitään.
– Näytä minulle nyt se kartta, jonka löysit matkakumppanisi repusta, Haan pyysi.
Kaiveltuaan hetken tavaroitaan Artjom löysi senkin, mutta vitkasteli sen antamisessa Haanille, sillä hänen karttansa kohtalo oli vielä
tuoreessa muistissa. Hän ei halunnut jäädä täysin vaille linjakartastoa. Huomattuaan hänen epäröintinsä Haan kiiruhti lohduttamaan:
– En tee sille mitään, älä pelkää. Ja usko kun sanon, etten tee mitään turhan takia. Sinusta saattaa vaikuttaa, että jotkin toimeni ovat
järjettömiä tai jopa hulluja. Mutta niillä on merkitys, se ei vain avaudu sinulle, sillä sinun tapasi kokea maailma ja ymmärtää sitä ovat rajalliset. Olet vasta aivan matkan alussa. Olet liian nuori ymmärtämään tiettyjä asioita.
Löytämättä itsestään voimia vastustaa Artjom luovutti Haanille Bourbonilta löydetyn kartan, postikortin kokoisen pahvinpalasen. Se näytti hyvin samalta kuin se vanha ja kellertävä, jonka kääntöpuolella oli kiiltäviä ilmapalloja, koristehuurretta ja teksti ”Onnellista uutta vuotta 2007!”. Hänen oli kerran onnistunut vaihtaa se Vitalikilta kuluneeseen upseerin olkalaatan tähteen, jonka hän oli löytänyt isäpuolensa taskusta.
– Kylläpä se on painava, Haan sanoi käheästi, ja Artjom huomasi että Haanin käsi, jolla pahvinpala lepäsi, oli painunut alaspäin, aivan kuin se todella olisi painanut yli kilon. Pidellessään hetkeä aiemmin itse lehdykkää kädessään Artjom ei ollut huomannut mitään erikoista. Se oli pahvikortti muiden joukossa.
– Tämä kartta on paljon omaasi viisaampi, sanoi Haan. – Tässä piilee sellaista tietoa, että minun on vaikea uskoa sen kuuluneen sinun kanssasi kulkeneelle ihmiselle. Eikä kyse ole edes näistä merkeistä ja raapustuksista, joita se on kirjailtu täyteen, vaikka nekin voivat kertoa paljon. Ei, siinä on jotain varsin…
Hänen sanansa katkesivat yllättäen.
Artjom kohotti katseensa ja katsoi häntä tarkasti. Haanin otsalle oli ilmestynyt syviä ryppyjä, ja tuttu kolkko roihu syttyi taas hänen silmiinsä.
Hänen kasvonsa muuttuivat niin toisenlaisiksi, että Artjomia alkoi hirvittää ja hänen teki taas mieli lähteä tiehensä tältä asemalta mahdollisimman nopeasti, lähteä mihin tahansa, vaikka sitten takaisin tuohon turmiolliseen tunneliin, josta hän oli niin suurin ponnistuksin onnistunut pääsemään ulos hengissä.
– Anna se minulle, Haan pikemminkin käski kuin pyysi. – Minä lahjoitan sinulle toisen, sinä et huomaa eroa. Ja lisäksi minkä tahansa haluamasi esineen, hän jatkoi nopeasti.
– Ottakaa vain, se on teidän, Artjom myöntyi helposti, sylkien helpottuneena suustaan myöntymyksen sanat, jotka olivat täyttäneet suun ja tehneet kielen raskaaksi. Ne olivat odottaneet siellä siitä hetkestä saakka, kun Haan oli sanonut ”Anna se”. Kun Artjom oli vihdoin päässyt niistä eroon, hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua etteivät ne olleet kuuluneet hänelle, että ne olivat jonkun muun, hänen suuhunsa laitetut.
Haan siirtyi yhtäkkiä kauemmas nuotiosta, niin että hänen kasvonsa jäivät pimeään. Artjom arvasi, että hän koetti taas saada itsensä kokoon eikä halunnut nuorukaisen näkevän hänen sisäistä kamppailuaan.
– Näetkös, ystäväiseni, hänen äänensä kaikui pimeästä jotenkin heikkona ja epävarmana, siinä ei ollut jäljellä hiventäkään siitä voimasta ja vallasta, joka oli hetki sitten säikäyttänyt Artjomin. – Se ei ole kartta. Tai siis, ei mikään tavallinen kartta. Se on metron Matka156 opas. Kyllä vain, siitä ei ole epäilystäkään. Taitava ihminen kykenee sen avulla kulkemaan halki koko metron kahdessa päivässä, sillä tämä kartta on… tavallaan elävä, sanoisinko. Se kertoo itse mihin mennä ja kuinka, varoittaa vaaroista – toisin sanoen se opastaa sinua matkallasi. Siksi sitä kutsutaankin Matkaoppaaksi, Haan lähestyi jälleen nuotiota.
– Isolla alkukirjaimella, se on sen nimi. Olen kuullut siitä. Niitä on vain muutama koko metrossa, tai kenties ainuttakaan tämän lisäksi ei ole jäljellä. Se on peräisin yhdeltä suurimmista menneen aikakauden maageista.
– Siltäkö, joka asuu metron syvimmässä pisteessä? Artjom päätti väläyttää tietämystään mutta vaikeni samassa: Haanin kasvot olivat synkenneet.
– Älä koskaan puhu noin kevyesti asioista, joista et ymmärrä mitään! Sinä et tiedä, mitä tapahtuu metron syvimmässä kohdassa, tiedän itsekin siitä vain vähän, ja jos Luoja suo, emme koskaan saakaan tietää. Voin kuitenkin vannoa, että se, mitä siellä oikeasti tapahtuu, eroaa suuresti siitä, mitä ystäväsi ovat sinulle kertoneet. Äläkä toista muiden joutavia ajatuksia tuosta paikasta, sillä siitä joutuu jonakin päivänä tilille. Eikä sillä ole mitään tekemistä Matkaoppaan kanssa.
– Siitä huolimatta voitte pitää tuon Matkaoppaan, Artjom kiirehti vakuuttamaan tarttuen tilaisuuteen saattaa keskustelu takaisin turvallisiin uomiin. – Enhän minä osaa sitä käyttää. Sitä paitsi olen niin kiitollinen teille siitä, että pelastitte minut, että vaikka otatte minulta vastaan tuon kartan, sekään ei riitä hyvittämään velkaani teille.
– Se on totta, rypyt Haanin kasvoilla silisivät, hänen äänensä pehmeni jälleen. – Sinä et voi käyttää sitä vielä pitkään aikaan. No, jos lahjoitat sen minulle, olemme tasoissa. Minulla on tavallinen metron linjakartta, kopioin kaikki merkinnät Matkaoppaasta siihen ja annan sen vaihdossa. Ja lisäksi, hän kaiveli säkkejään, – voin tarjota sinulle tämän, hän otti esiin pienen, erikoisen muotoisen lampun. – Se toimii ilman pattereita, tässä on tällainen mekanismi, aivan kuin nyrkkipuristimessa: näetkö kahvat? Niitä täytyy puristaa yhteen kämmenessä, jolloin laite tuottaa itse sähköä ja lamppu syttyy. Se valaisee tietysti vähän himmeästi, mutta on tilanteita, joissa tuo himmeä valo tuntuu kirkkaammalta kuin mitkään Poliksen elohopealamput. Se on pelastanut minut monesti ja toivon, että siitä on sinullekin hyötyä. Siinä, se on sinun. Ota, ota, vaihto ei kuitenkaan ole reilu, ja se olen minä joka jään sinulle velkaa, eikä päinvastoin.
Artjomin mielestä vaihto oli kerrankin hänelle edullinen. Mitä häntä kartan mystiset ominaisuudet kiinnostivat, kun hän oli kuuro sen äänelle? Hän olisi todennäköisesti heittänyt sen menemään pyöriteltyään sitä käsissään jonkin aikaa ja yritettyään turhaan saada selvää siihen piirrellyistä kiekuroista.
– No niin, valitsemasi reitti ei siis vie sinua mihinkään, paitsi olemattomiin, Haan jatkoi keskeytynyttä keskustelua pitäen hellävaroin karttaa käsissään. – Odotas, ota tästä minun vanha karttani ja seuraa siitä, hän ojensi Artjomille hyvin pienen kartan, joka oli painettu vanhan taskukalenterin toiselle puolelle. – Sinä puhuit siis alikulkutunnelista Turgenevskajalta Sretenskij Bulvarille? Etkö todella tiedä mitään aseman huonosta maineesta ja pitkästä tunnelista, joka kulkee sieltä Kitai-Gorodille?
– On minulle sanottu, ettei sinne pidä lähteä yksin, että ainoastaan karavaanin mukana matkustaminen on turvallista. Minä ajattelinkin, että Turgenevskajalle menisin karavaanin matkassa, ja siellä karkaisin niiltä alikulkutunneliin – tuskinpa ne minun perääni lähtisivät, vastasi Artjom ja tunsi, että hänen mielessään pyöri jokin sumea ajatus, se kaihersi ja teki hänet levottomaksi. Mutta mikä?
– Siellä ei ole alikulkutunnelia, holvit on muurattu umpeen. Etkö tiennyt?
Kuinka hän olikaan voinut unohtaa! Olihan hänelle kerrottu siitä joskus, se vain oli haihtunut hänen päästään. Punaiset olivat pelästyneet tunnelissa riehuvaa helvettiä ja muuranneet Turgenevskajan ainoan uloskäynnin umpeen.
– Eikö siellä sitten ole toista uloskäyntiä? hän kysyi varovasti.
– Ei, eikä kartoissa mainita siitä mitään. Alikulkutunneli rakenteilla olleille linjoille ei ala Turgenevskajalta. Mutta vaikka siellä olisi avoin alikulku, en usko että sinulla riittäisi rohkeutta jättäytyä ryhmästä jälkeen ja mennä tunneliin. Varsinkaan, jos sattuisit kuulemaan viimeiset juorut tuosta ihastuttavasta paikasta odottaessasi, että karavaaniin kerääntyy riittävästi ihmisiä.
– Mitä minun sitten pitäisi tehdä? tiedusteli Artjom lannistuneena kalenteria tutkiskellen.
– Sinä voit mennä Kitai-Gorodille. Voi, se on erittäin mielenkiintoinen asema ja siellä on hupaisia tapoja, mutta ainakaan siellä ei voi kadota jäljettömiin, niin että jopa läheisimmät ystäväsikin alkavat jonkin ajan kuluttua ihmetellä, oletko koskaan ollutkaan olemassa. Turgenevskajalla se taas on enemmän kuin todennäköistä. Katso, hän näytti sormellaan. – Kitai-Gorodilta on enää kaksi asemaa Pushkinskajalle, siellä vaihto Tšehovskajalle, sitten vielä yksi asemanväli – ja olet Poliksessa. Tämä reitti on luultavasti vielä lyhyempi kuin se, mitä sinä olit ajatellut.
Artjom liikutti huuliaan laskiessaan kuinka monta asemaa ja vaihtoa kummassakin reitissä oli. Laskipa hän kuinka tahansa, Haanin ehdottama reitti oli paljon lyhyempi ja vaarattomampi, eikä hän ymmärtänyt, miksei itse ollut tullut ajatelleeksi sitä. Eikä hänellä enää ollut valinnanvaraakaan.
– Olette oikeassa, hän sanoi lopulta. – Kuinka usein karavaaneja sitten kulkee sinne?
– Pelkäänpä, ettei kovin usein. Lisäksi on vielä eräs pieni, mutta harmillinen yksityiskohta: jotta joku voisi haluta lähteä meidän asemaltamme Kitai-Gorodille, eli eteläiseen tunneliin, hänen täytyisi ensin päästä tänne vastakkaisesta suunnasta. Ja mietipä sitten, kuinka helppoa tänne on nyt päästä pohjoisesta päin, Haan tökkäsi sormensa kartalla sen helvetintunnelin päälle, josta Artjom oli vaivoin onnistunut pelastumaan. – Tosin edellisen karavaanin lähdöstä etelään on kulunut
jo jonkin aikaa, joten on toivoa siitä, että sen jälkeen toinen ryhmä on jo saatu kokoon. Juttele ihmisten kanssa, kysele heiltä, mutta älä paljasta liikaa, täällä on pari ketaletta, joihin ei missään nimessä voi luottaa. Parasta, että tulen mukaasi, ettet tee mitään typeryyksiä, hän sanoi hetken pohdittuaan.
Artjom aikoi jo napata repun mukaansa, mutta Haan esti häntä torjuvalla eleellä:
– Älä ole huolissasi tavaroistasi. Minua pelätään täällä niin, ettei mikään roskasakki uskalla edes lähestyä minun pesääni. Ja kun olet täällä, olet minun suojeluksessani.
Artjom jätti repun nuotion luokse, mutta otti kuitenkin rynnäkkökiväärin mukaansa haluamatta erota uudesta aarteestaan ja kiiruhti Haanin perään. Tämä oli lähtenyt kiireettömin, löntystelevin askelin kohti hallin toisessa päässä palavia nuotioita. Artjom katsoi hämmästellen heidän tieltään väistyviä nääntyneitä kulkureita, jotka olivat kääriytyneet haiseviin rääsyihin, ja ajatteli, että Haania todella pelättiin täällä. Miksiköhän?
Ensimmäinen nuotio jäi taakse Haanin hidastamatta kulkuaan. Se oli aivan pikkuruinen nuotio, joka hädin tuskin paloi, ja sen äärellä istui tiukasti toisiinsa painautuneina kaksi hahmoa, mies ja nainen. Vieraskieliset, matalalla äänellä lausutut sanat suhisivat ilmassa ja haihtuivat sitten ehtimättä korviin asti. Artjom tuli niin uteliaaksi, että oli taittaa niskansa pystymättä irrottamaan katsettaan tuosta pariskunnasta.
Edessä oli toinen nuotio, suuri ja kirkas, jonka ympärille oli majoittunut kokonainen leiri. Liekkien ympärillä istui suurikokoisia, melko hurjan näköisiä miehiä lämmittelemässä käsiään. Nauru raikui ja ilmaa leikkasi sellainen kirosanojen tulva, että Artjom alkoi jopa hieman arastella ja hidasti askeleitaan. Mutta Haan asteli rauhallisesti ja varmasti miesten luokse, tervehti näitä ja istui nuotion ääreen, niin ettei Artjomillekaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata hänen esimerkkiään ja istuutua hänen viereensä.
– …katsoi itseään ja näki, että hänelläkin oli sitä samaa ihottumaa käsissään, ja jotakin tuntui paisuvan kainaloissa, jotakin kovaa, ja kipu
oli kauhea. Mieti nyt, miten kamalaa, hyi helvetti! Ihmiset suhtautuvat siihen eri tavoin. Joku ampuu itsensä heti, toinen tulee hulluksi ja
alkaa käydä muihin käsiksi, koettaa lääppiä ettei tarvitsisi potkaista yksin tyhjää. Jotkut pakenevat kehälinjan takaisiin tunneleihin, syrjäisiin
loukkoihin, jotta eivät tartuttaisi ketään. Ihmiset ovat erilaisia. No, huomattuaan sen hän kysyi meidän tohtoriltamme oliko hänellä mahdollisuus
parantua. Tohtori vastasi hänelle suoraan, ettei minkäänlaista. Ihottuman ilmaantumisen jälkeen aikaa on kaksi viikkoa. Katsoin kun pataljoonankomentaja alkoi vähin elein vetää Makaroviaan kotelosta siltä varalta, että tämä alkaisi riehua, kertoi laiha, parroittunut, toppatakkiin pukeutunut mies aidosta kiihtymyksestä vavahtelevalla äänellä ja katseli paikalle kerääntyneitä vetistävillä, harmailla silmillään. Ja vaikkei Artjom vielä kunnolla ymmärtänytkään, mistä oli kyse, kertomuksesta huokuva henki ja hiljaisuus, joka oli alkanut vähitellen laskeutua hetkeä aikaisemmin röhöttäneen joukon ylle, saivat hänet värähtämään ja kysymään Haanilta hiljaa, jottei herättäisi ulkopuolisten huomiota:
– Mistä hän puhuu?
– Rutto, Haan vastasi raskaasti. – Se on alkanut.