Ote Markku Rönkön kirjasta ”Lounge”
On lasinkirkas helmikuun päivä. Lumi putoaa hiljaisina hiutaleina ikkunan takana. Istun Einsteinin kotona.
”Oletko varma?” kysyn.
”En ole enkä tahtoisi, mutta minun on pakko.”
”Mutta jos kuitenkin. Jos se siitä.”
”Ei”, hän sanoo. ”Katsotaan myöhemmin.”
”Meillä oli niin hauskaa.”
”Ilmaisusi on lievä.”
”Onko tämä ihan uutta?”
Einstein pudistaa päätään ja katsoo ulos. ”Oli pidempi hyvä jakso.”
Lumisade lakkaa. Einstein ei halua kohdata silmiäni. Tuntuu pahalta. Olemme viettäneet vuosia yhdessä. Jakaneet naisia yhdessä.
”Miten matalapaineesta pääsee?”
”Miten Birchin ja Swinnerton-Dyerin konjektuuri ratkaistaan?”
”En minä tiedä. Enkä ymmärtänyt tilaasi. Ajattelin että sinä nyt vain olet sellainen.”
”Minulla on diagnosoitu neuropsykologinen poikkeavuus. En välittänyt kertoa. Kutsuvat sitä ADHD:ksi. Myös narsistisen persoonallisuushäiriön ja erityislahjakkaan lapsen piirteitä löytyy. Jotain autismia. Mutta itse luulen että tämä on aivan tavallinen ja suhteellisen lievä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka ei kai sitä itse pitäisi tajuta. On ollut kyllä aikoja jolloin olen arvellut suoriutuvani mistä tahansa, mutta koskaan en ole pitänyt itseäni erityisen tärkeänä henkilönä tai maailmanvaltiaana. Voi olla että joissakin sosiaalisissa, ammatillisissa ja seksuaalisissa tilanteissa on ollut aavistuksenomaista levottomuutta, mutta toisaalta en ole tuhlannut elämänsäästöjäni silmänräpäyksessä, irtisanonut itseäni töistä, särkenyt kiinteää omaisuutta, ottanut suuria pankkilainoja tai perustanut omaa yritystä ilman sen suurempaa harkintaa. Sinä olet nähnyt kaiken. Ja ollut kaikessa mukana.”
”Parasta siis tehdä kartoitus itsekin. Mikä olikaan lääkärisi nimi?”
Einstein hymähtää mutta ei katso. Lumi alkaa taas pudota.
”Hoidot alkavat ensi viikolla.”
”Ja kun paranet, palaat parikseni.”
”Tekisi mieli muuttaa Espanjaan. Voisi ruveta tutkimaan partakorppikotkia. Ne ovat hienoja. Niin hiljaisia. Rakastavat luuydintä. Etsivät haaskan, repivät irti sopivan kokoisen luun, nousevat se nokassaan korkeuksiin ja murskaavat sen pudottamalla kallioon. Pyreneiden vuoristossa niitä vielä on.”
”Olisi mainonnassakin saavutettavaa. Emme ole voittaneet Cannesin Leijonaa.”
”Niin”, Einstein sanoo. ”Toivottomuus tässä on pahinta. Uupumus ei niinkään haittaa. Välillä on mukava nukkuakin. Mutta tämä pettymyksen ja toivottomuuden jatkuva tunne. Ja ahdistuneisuus. Ja se että sen tajuaa.”
”Voinko minä tehdä mitään?”
”Voit olla huoleti. En tunne tarvetta surmata itseäni vaikka tiedän moniakin elegantteja tapoja.”