Sofi Oksasen juhlapuhe Tallinnassa / Sofi Oksanen’s speech in Tallinn

Sofi Oksanen: When the Doves Disappeared
BOOK LAUNCH CELEBRATION
Nokia Concert Hall, Tallinn, 30 August 2012

Arvoisa Viron tasavallan presidentti Ilves, arvoisat kulttuuriministerit Arhinmäki ja Lang, hyvät kuulijat,

Kasvoin Suomessa, sukuloin usein Virossa – tuolloin Neuvosto-Virossa – ja postiluukustamme tipahti säännöllisesti sanomalehti Kodumaa (Kotimaa). Se oli ainoa lehti, jota lähetettiin Neuvostoliitosta ulkovirolaisille länteen. Muistan sen hyvin monestakin syystä: koska se oli ainoa vironkielinen painotuote, joka postiluukustammme kolahti, ja koska sen ruskeankarkea kirjekuori poikkesi kiiltävistä ja värikkäistä länsilehdistä, mutta myös siksi että sen saapumiseen reagoitiin lähinnä tuhahduksilla. Kirjekuorta ei aina edes avattu. Pois sitä ei kuitenkaan heitetty. Muistan sen hyvin myös siksi, että se… haisi. Kuori toi säännöllisesti kodin ilmatilaan Neuvostoliiton hajun.

Toisin kuin muu Neuvostoliitosta saapuva posti Kodumaa tuli säännöllisesti, yksikään numero ei jäänyt kertaakaan välistä. Jo se kertoi keneltä saimme postia.

Kenelle hyvänsä oli selvää että Neuvostoliitosta länteen sallittiin lähetettävän vain KGB:n hyväksymää materiaalia. Kukaan ei edes kuvitellut että Kodumaa olisi sanomalehti siinä mielessä kuin ymmärrämme sanomalehden Suomessa, tiedonvälittäjäksi jonka tehtävä on kertoa mitä oikeasti tapahtuu. Neuvostoliitossa median funktiona oli luoda vaihtoehtoinen todellisuus, muovattu kuva, jota toistettiin loputtomasti. Sen sanastossa ei ollut ilmaisuja asioille, jotka olennaisesti vaikuttivat ihmisten elämään, arkipäivään, mutta se loi säännöt sille, mistä oli sallitua puhua ja miten. Henkilökohtaisen ja virallisen epäsuhta kulutti, se pakotti ihmiset luomaan kerroksellisen persoonallisuuden, kaksois-identiteetin.

Tämä oli selvää. Niin luulin.

Kunnes sitten joitakin vuosia sitten törmäsin Suomessa lukijoihini, jotka sattumoisin alkoivat muistella Kodumaa-lehteä – pariskunnalla oli ulkovirolaisia tuttavia joille lehti oli tullut ja he kertoivat kuinka heistä oli aina tuntunut pahalta kun he olivat nähneet lehden ystäviensä luona: lehdessä oli palsta jossa Neuvosto-Virossa asuvat saattoivat etsiä kadonneita sukulaisiaan lännestä. Pariskunta liikuttui yhä muistellessan valokuvia kadonneista, he näkivät yhä mielessään nämä valokuvat, ne kasvot.

En sanonut heille mitään Kodumaa-lehdestä. En sanonut: Ettekö te todellakaan käsittäneet?  Ette kai te kuvitelleet, että KGB haluaisi vilpittömästi auttaa kansalaisia löytämään Neuvostoliitosta paenneita sukulaisia vilpittömin tarkoitusperin? Että eivät kai ne kadonneet sukulaiset turhaan olleet ottamatta yhteyttä perheenjäseniinsä. Että ettekö te ymmärtäneet sitä, että kyseinen lehti oli KGB:n perustama?

Tämä lukijakohtaaminen oli valaiseva hetki. Silloin ymmärsin, että mitä paksuin ja härskein propaganda voi mennä läpi, jos vastaanottaja ei tunnista sitä propagandaksi. Se oli yksi lukusista uuden romaanini aloituspisteistä. Osittain siksi yhdeksi uuden romaanini henkilöiksi valikoitui toveri Parts, joka osallistui Kodumaa-lehden tekemiseen ja kadonneiden sukulaisten etsintään lehden kautta.

Kadonneiden ihmisten kuvat herättävät aina tunteita ja sen tiesi KGB:kin. Siksi sellainen palsta lehdessä olikin. Propagandan yksi tehtävä on vaikuttaa tunteisiin. Ja kun tunteisiin osutaan, harva tulee ajatelleeksi, että kadonneita saatetaan etsiä ikävin motiivein. Jotta heidät saataisiin esiin. Jotta saataisiin tietoa. Tai jotta heidät voisi värvätä. Jotta heidät voisi värvätä kiristämällä, kertomalla että sinusta tehdään vihollinen mikäli et suostu ja että sinun ja sinun perheesi elämästä tehdään helvetti. Tai että sinun maineesi tuhotaan mikäli et tee yhteistyötä. Mustamaalaaminen nimittäin oli yksi KGB:n propagandataktiikoista.

Ruotsinvirolaisen kirjailijan Maarja Talgren sanoin Kodumaan tipahtaminen postiluukusta oli myös yksi keino sanoa ulkovirolaisille: Me tiedämme missä sinä asut. Me emme ikinä päästä sinua menemään.

Tämä propagandalehti oli vain yksi KGB:n lukuisista keinoista muistuttaa olemassaolostaan, viestiä tätä samaa asiaa: Me tiedämme missä sinä asut. Ja he tiesivät missä perheenjäsenet asuivat. Missä sukulaiset asuivat. He. Kasvottomat he. He jotka lukivat kirjeet. He jotka kuuntelivat puhelut. He jotka päättivät kuka sai matkustaa rajan yli ja kuka ei.
He tiesivät keitä me olimme. Me emme tienneet keitä he olivat.

Kasvottomuus toistui turvallisuuspalveluiden sisäisessä kielenkäytössä – sensuuri naamioitiin ”toimituksellisiksi toimenpiteiksi”, kiristäminen, pelottelu ja uhkailu ”ennaltaehkäiseviksi toimenpiteiksi”, jotka kohdistettiin ”objekteihin”, ja ”epäisänmaallisiin elementteihin”. Nämä ilmaisut ovat myös romaanini toveri Partsin kieltä. Tällaisella kielenkäytöllä kohteet epäinhimillistettiin ja se helpotti sortotoimia, sillä ”objektia” kohtaan on hankala tuntea myötätuntoa. Terrorin eri muotojen toimeenpanijoita suojelivat myös eufemismit ja runsas passiivin käyttö. Ne suojelivat tekijöitä häivyttämällä vastuun, häivyttivät heidän kasvonsa.

Vaikka neuvostojärjestelmä on romahtanut, sen propagandakoneiston jäljet elävät yhä historiankirjoituksessa, käsityksissä ja mielipiteissä, ja vaikeuttavat sen selvittämistä mitä oikeastaan tapahtui, ketkä olivat vastuussa. Se on tyypillistä mille tahansa propagandasodalle – se alkaa aina ennen ensimmäistäkään laukausta ja sen kaiku kestää pitkään viimeisenkin laukauksen jälkeen. Sen keinot eivät ole vanhentuneet, niitä käytetään yhä ja mitä nopeammaksi tiedonvälitys on kehittyyt, sitä merkittävämmäksi keinoksi propaganda on alkanut muodostua.
Propagandan tehtävä on laillistaa asioita joita kansan oikeudentaju ei muuten hyväksyisi ja siksi se ei ole harmiton sodankäyntikeino.

Turvallisuuselinten kasvottomuus ruokkii pelkoa, jolle totalitaristiset järjestelmät perustuvat. Tällaisia järjestelmiä voi vastustaa antamalla kasvot sortotoimenpiteiden suorittajille, inhimillistämällä myös ne joita ei haluttu inhimillistää, he joiden kuului olla kasvottomia ja näkymättömiä. Tekemällä heistä ihmisiä, vaikka fiktiivisiä, sillä diktatuureja rakentavat ja hallinnoivat tavalliset ihmiset. Eivät myyttiset hirviöt.

Sanotaan sitä vaikka ”ennaltaehkäiseväksi toimenpiteeksi”.  Aivan samalla tavalla kuin on tärkeää saada riippumattoman oikeusistuimen eteen esimerkiksi sotarikoksiin syyllistyneet vuosienkin takaa. Ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä, viestinä tulevaisuuteen, varmuutena siitä, että on rikoksia joista joutuu vastuuseen. Että nämä teot eivät vanhene.

Toveri Parts on henkilö joka pääsee pälkähästä kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan joudu vastuuseen. Siksi hän on henkilö joka voisi olla tässä salissa. Hän on henkilö joka voi istua ravintolassa viereisessä pöydässä tai tulla vastaan kadulla. Hän on henkilö joka jollaisia löytyy valitettavan monesta maasta. Jos me sen sallimme.

Lopuksi haluan kiittää kustannustoimittajaani Harri Haanpäätä, Katri Wannerin ja Milla Palovaaran tehotiimiä ja koko Like-kustantamon väkeä sekä agenttiani Tor Jonassonia ja lukuisia ihmisiä ja kanssakulkijoita, jotka ovat auttaneet kirjan eri vaiheissa. Ennen kaikkea kiitokset kuuluvat teille, rakkaat lukijat, jotka olette tulleet tänne juhlistamaan kirjani ilmestymistä.

Sofi Oksanen

Here will be Sofi Oksanen’s speech from the book publishing event held in Nokia Concert Hall on the 30th of August.

Esteemed President of the Republic of Estonia Toomas Hendrik Ilves, honorable ministers of culture Arhinmäki and Lang, ladies and gentlemen,

I grew up in Finland, and often visited family in Estonia – which was Soviet Estonia at the time – and the newspaper Kodumaa (Homeland) regularly came through our mail slot. It was the only newspaper sent from the Soviet Union to Estonians living abroad in the West. I remember it well for many reasons: because it was the only Estonian-language printed matter that came thumping through the mail slot, and because its rough brown envelope differed from the shiny, colorful pages of the West, but also because its arrival was usually met with a dismissive snort. The envelope sometimes was never even opened. But it didn’t get thrown out. I remember that very well because it… smelled. That envelope brought a regular dose of the smell of the Soviet Union into the airspace of our home.

Unlike other mail coming from the USSR, Kodumaa came regularly. Not one issue failed to arrive. That alone said something about who was sending it to us.

Anyone could see that only KGB-approved material was allowed to be sent from the Soviet Union to the west. No one even imagined that Kodumaa might be a newspaper in the sense that we understand a newspaper in Finland, a provider of information whose sole function is to tell you what’s actually happening. The function of the media in the Soviet Union was to create an alternative reality, to fashion an image and repeat it endlessly. Its vocabulary wasn’t an expression of those things that substantially contribute to people’s lives, to their everyday experience, but it laid down the rules for what one was allowed to talk about, and how. That mismatch between the personal and the official had a cost, it forced people to create a layered personality, a double identity.

This was obvious. Or so I thought.

Until a few years ago, when I met some readers of mine, a Finnish couple who happened to start reminiscing about Kodumaa. They had Estonian expatriate acquaintances who used to receive the paper, and they told me how they had always felt bad when they had seen the magazine at their friends’ house. The paper had a column where those living in Soviet Estonia could search for lost relatives in the west. They were still moved when they remembered the photographs of the missing, could still see those pictures, those faces, in their minds.

I didn’t say anything to them about Kodumaa. I didn’t say: Do you truly not understand? Surely you don’t imagine that the KGB sincerely wished to help people find relatives who had fled the Soviet Union, for entirely innocent reasons, that there wasn’t a reason that those lost relatives weren’t in contact with their families? Do you not understand that the newspaper was founded by the KGB?

This encounter with readers was an illuminating moment. I realized what the crudest, most blatant propaganda can put over if the recipient does not recognize it as propaganda. This was one of numerous starting points for my new novel. It was in part a reason for selecting one of the characters in the novel, Comrade Parts, who participates in making Kodumaa and presenting missing persons in the newspaper.

Pictures of missing persons always evoke emotions, and the KGB knew that. That’s why that column was in the paper. One of the tasks of propaganda is to influence readers’ feelings. And when the feelings hit the mark, few people would think that a search for a missing person could have ulterior motives. To lure them out. To obtain information. Or to recruit them. Recruit them through blackmail, by telling them that they will be declared the enemy if they don’t agree, that their lives and their families’ lives will be made a hell – or that their reputation will be destroyed if they don’t cooperate. Slander was a particular tactic of KGB propaganda.

As Swedish-Estonian writer Maarja Talgre said, a copy of Kodumaa dropped through a mail slot was also a way to say to Estonians abroad: We know where you live. We will never let you go.

This propaganda newspaper was just one of the KGB’s numerous ways to remind people of their existence, ways to send that same message: We know where you live. And they knew where the family members lived. They knew where relatives lived. They. That faceless they. They who read your letters. Who listened to your calls. Who decided who was to travel across the border and who was not.

They knew who we were. We did not know who they were.

That facelessness was repeated in the language of the security services – censorship disguised as ”editorial measures”, extortion, intimidation and threats as ”preventive measures” focused on ”objects”, and ”unpatriotic elements”. These expressions are also part of Comrade Parts’ language in my novel. Using this kind of language dehumanized and made repression easier, since it is difficult to sympathize with “objects”. Enforcers of various forms of terror were also protected by euphemism, and abundant use of the passive, which protected the perpetrators by blotting out their responsibility, blotting out their faces.

Although the Soviet system has collapsed, traces of its propaganda machine are still living in historical writing, perceptions and opinions, and make it difficult to find out what really happened, and who was responsible. It is typical of any propaganda war – it always starts before the first shot fired, and its echo continues long after the firing ends. Its means have not become obsolete, they are still used, and as the flow of information evolves and grows ever faster, propaganda takes on ever greater significance.

The function of propaganda is to validate the things that a people’s sense of justice would otherwise not accept, and it is this not a harmless means of war.

The facelessness of security agencies feeds the fear that is the foundation of totalitarian systems. Such systems can be resisted by giving faces to those who carry out repressive measures, by humanizing even those we don’t want to humanize, those who we feel ought to be faceless and invisible. By turning them into people, even fictional people, because dictatorships are built and maintained by ordinary people, not mythical monsters.

Call it a ”preventive measure”. Just as important as bringing those accused of war crimes before independent courts even if those crimes happened many years ago. As a preventive measure, as a signal to the future, an assurance that there are crimes for which one will be held accountable. That these deeds do not expire.

Comrade Parts is a person who gets away with it time and time again. He is never held liable. That’s why he is a person who could be in this room. He is a person who could be sitting at a table in the restaurant next door, or someone you might meet on the street. He is the kind of person who, unfortunately, exists in many countries. If we allow him to.

In closing, I would like to thank my editor Harri Haanpää, the crack team of Katri Wanner and Milla Palovaara, the entire staff of Like Publishing, my agent Tor Jonasson, and the numerous people and fellow travelers who have helped the book at different stages. Above all, thanks are due to you, dear readers, who have come here to celebrate the book’s publication.