Tuomas Liuksen jäähyväisnovelli Päivi Isosaarelle
Tuomas Lius: Keskiöinen kamarinäytelmä kahdelle
Marko Pippurinen sytytti savukkeen. Hän vilkaisi pelkääjän paikalla istuvaa naista ja ojensi Lucky Strike -askiaan.
– Palaako?
– Jätetään väliin, nainen hymyili kohottaen kätensä.
– Ehdin jo jännätä, että meidän yhteistyö olisi stopannut, Pippurinen tokaisi. – Meitsiltä jäi monta syntisen hyvää stooria kertomatta.
– Syntinen lienee avainsana, kiharatukkainen nainen totesi naurahtaen.
Päivi Isosaari oli Like Kustannuksen toimitusjohtajana toimiessaan tutustunut yksityisetsivän edesottamuksiin kahden dekkarin verran. Hän oli näyttänyt vihreää valoa myös kolmannelle Pippurisen värikästä elämää kronikoivalle teokselle, mutta vastannut kuitenkin Kansallisteatterin kutsuun ennen kirjan ilmestymistä jättäen samalla kustannusalan taakseen.
– Elämäkertasi kirjoittaja ei käsitellyt sinua silkkihansikkain, Päivi jatkoi.
– Voi Päivi… Pippurinen hykerteli päätään pudistellen. – Lius ei uskaltanut raapaista edes pintaa! Et usko, miten sen lällärin korvat punoittivat jo siitä Potsipäiväkeissistä. Jätkä feidasi kaikki parhaimmat finessit.
– Ehkä me voimme tuoda tarinasi sensuroimattomana teatterin lavalle, Päivi tokaisi.
– No perkele joo! Pippurinen hihkaisi ajatuksesta vilpittömän innostuneena. – Tehdään jotain alkuvoimaista ja rivoa. Jotain mikä saa Jumalan teatterin näyttämään Ti-Ti Nallelta.
– Hoidetaan tämä nyt kuitenkin ensin alta pois, Päivi lausahti ja rauhoitteli kuskin paikalla hädin tuskin pysyvää Pippurista.
Päivi oli jo ehtinyt luulla, ettei saisi tilaisuutta tavata Hakassa ja Laittomissa seikkaillutta maalaisrenttua henkilökohtaisesti. Nyt hän oli viettänyt lupsakkaan viinijärveläisen seurassa kuusi tuntia, ja vieläpä erittäin odottamattomissa olosuhteissa. Tällä kertaa Päivi ei nimittäin toiminut Pippurisen hämäräpuuhien kustantajana, vaan niiden tilaajana.
– Tuumaat, että se on se kenkää saanut näyttelijä? Pippurinen kysyi ja pälyili Kansallisteatterin takapihalla olevan lastauslavan suuntaan. Kahvi oli loppunut termoksesta puolenyön aikoihin, irtokarkit hieman myöhemmin ja näytti siltä, että viimeinen savuke poltettaisiin auringonnousun aikaan. Syksyinen aamu häämötti vajaan parin tunnin päässä, eikä läpi yön kestänyt kyttäyskeikka ollut tuottanut odotettua tulosta.
– Olen siitä varma, Päivi vastasi. – Mutta haluan saada hänet kiinni itse teosta.
Kansallisteatterin johtoryhmään kiinnitetty Isosaari oli ottanut missiokseen napata kuokkavieraan, joka kahden edellisen täysikuun aikaan oli murtautunut teatterin puvustoon. Öinen vierailija oli osoittanut tyytymättömyytensä tiettyihin rooliasuihin mattoveitsen ja kissanvirtsan avulla. Jälkimmäistä kujeilija oli pullottanut varastoon niin paljon, ettei ollut epäselvää, mihin hän kulutti aikaansa täysien kuiden välissä. Kärkisijaa Päivin epäiltyjen listalla piti Kansallisteatterista puoli vuotta sitten erotettu näyttelijä, joka oli esittänyt uhkauksia entisille työnantajilleen Shakespearea valikoivasti – ja usein väärin – siteeraten.
– Tämä on oikeastaan aika hauskaa, Päivi totesi viehättävän tyttömäinen hymy kasvoillaan.
– Tämä? Hauskaa? Pippurinen kysyi hölmistynyt ilme pöhöttyneillä kasvoillaan.
– Niin, Päivi nyökkäsi. – Vähän niin kuin lapsena, kun leikittiin vaklausta. Tätäkö sinä työksesi teet?
– Joskus, Pippurinen. – Toki aivan liian harvoin näin kukkeassa seurassa.
Yksityisetsivä iski kyttäyskeikkaseuralaiselleen silmää.
– Onhan sinulla Julia, Päivi sanoi.
– Joooo no se nyt on sellaista… Pippurinen virkkoi sanojaan venytellen. – On milloin on, mutta sinun kanssa tämä on paljon hauskempaa.
– Niinkö?
– Julia on vähän takakireä, Marko kuiskasi. – Se mimmi ei huulta pahemmin heittele. Sinulla on rento tatsi.
– Pitäisiköhän tässä vielä vaihtaa alaa? Päivi totesi Pippurisen sanailusta huvittuneena.
– Minä ainakin voisin päivittää työtoveritilanteeni, Marko murjaisi. – Etsivätoimisto Hakan päivitetty versio.
– Eh-he-he, Päivi kommentoi moneen kertaan kuulemiaan puujalkavitsejä.
– Siinäpä sitä olisi Juliallekin päivittelemistä.
– Vieläkö keksit lisää?
– Ootas, Pippurinen sanoi ja pureskeli alahuultaan mietteliään näköisenä. Hetken kuluttua hän lakkasi pinnistämästä ja pudisti päätään. – Ei, kyllä ne nyt oli siinä.
– Niin, kyllähän näissä yötöissä saattaa mennä päivistä sekaisin.
– Katos katos, Pippurinen lausahti suupieltensä venyessä leveään virneeseen. – Aika hyvä, mutta ei se kuule yötöistä johdu.
Päivi ei voinut olla nauramatta Markon tyytyväisyyttä huokuvalle reaktiolle.
– Tämä voi olla kauniin ystävyyden alku, Pippurinen lausui juhlallisesti.
– Tuolla se on! Päivi huudahti ja osoitti lastauslavan varjoihin.
Pippurinen nappasi kiikarit Ladan kojelaudalta ja vei ne silmilleen.
– No? Päivi hiiskahti malttamattomana. – Onko se hän?
– Jep, Marko nyökkäsi katsellessaan varjoissa hiiviskelevää hahmoa ja tämän arveluttavia kantamuksia. – Mikä ihmeen juttu tuo kissankusi oikein on?
– Otetaan selvää, Päivi sanoi haukankatse silmissään tuikkien.
– Okei pomo, Pippurinen vastasi aiemmin Julia Noussairille varatulla lauseellaan. – Sitten mentiin.
—-