Arvi Pertun haastattelu

Skumbria on railakas ja raadollinen rakkaustarina, jonka pääosissa ovat venäläinen mies ja suomalainen nainen. Miksi juuri näin päin?

– Totta kai siksi että olen venäläinen mies ja täällä Suomessa on suomalaisia naisia. Onhan minulla toisenlaistakin kosketusta aiheeseen, eli venäläisiä naisia suomalaisten miesten puolisoina tai rakastettuina, mutta se on sitten jo aivan eri juttu. Siitäkin minulla oli hahmotelma näytelmäksi, mutta toteuttamatta jäi. Ehkei siinä asetelmassa ole riittävästi draamaa.

Romaanin naispäähenkilö Katri on piittaamattomuuteen ja julmuuteen saakka itsenäinen ja itseään toteuttava nainen. Vastaako hän sitä kuvaa jonka olet saanut suomalaisista naisista yleisemminkin?

–  Itseään toteuttava nainen – jossain mielessä se on pääero venäläiseen naiseen, joka on kasvanut patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Piittaamattomuus ja julmuus ovat taas vain romaanin venäläisen päähenkilön kokemuksia, toivoisin ettei niitä sekoitettaisi kirjoittajaan. Ja muuten, kyllä venäläinenkin nainen osaa olla julma. Tämä teema ei siis ole mitenkään kansallisia eroja korostava, vaan Paulin vierauteen liittyvä. Hän ei ole kotona, hän ei osaa olla, ei ymmärrä ehkä. Vieraus on pääteemana niin Katrin kuin Paulinkin kokemuksissa.

Kuinka tyypillinen venäläinen mies romaanin toinen päähenkilö, Pauli, on?

– Toivoisin että on aika tyypillinen, mutta en voi kaikkien venäläisten puolesta puhua. Se on kuitenkin tyyppi, joiden kanssa olen ollut tekemisissä 40 vuotta.

Pauli on kotoisin Petroskoista. Millä tavoin hän olisi erilainen ihminen, jos hän olisi esimerkiksi Moskovasta tai Pietarista? Miten karjalaisuus vaikuttaa ja näkyy hänessä?

–  Karjalaisuus on Paulin suvun tarinassa ja hänen suhteessaan Suomeen, joka ei ole hänelle yhtä vieras kuin esimerkiksi Sepälle. Karjalaisen Paulin esi-isät ovat sotineet keskenään kahden valtakunnan lippujen alla satoja vuosia, tappaneet toisiaan ja raiskanneet joskus ehkä samaan sukuun kuuluvia naisia, mutta myös rakastuneet ja tehneet lapsia.

Kuvaat taiteilijapiirien loputonta juhlintaa ja arjen selviytymiskamppailua Petroskoin baareissa, torakoiden valtaamissa asunnoissa, kaduilla ja rannoilla. Kummassa maassa taiteilijan on helpompi elää, Venäjällä vai Suomessa?

–  Hyvä ystäväni, vepsäläinen runoilija Nikolai Abramov, kertoi äskettäin ettei päässyt Pariisiin, jonne hänet kutsuttiin johonkin konferenssiin, siitä yksinkertaisesta syystä ettei hänellä ollut varaa lentolippuihin. Minun vähäisestä budjetistani Helsingin kirjamessut lohkaisivat 200 euroa. Ehkä se olisi ollut juuri se summa, jolla Nikolai olisi saanut menolipun Pariisiin. Ei olisi ollut pakko palata, siellä varmaan rakastetaan vepsäläisiä runoilijoita.

Seksikohtauksia on vaikea kirjoittaa uskottavasti ja tuoreesti. Sinä osaat eläytyä myös naisen kokemuksiin. Miten teet sen?

–  Minä rakastan naisia. En tiedä, tykkääkö minun nykyinen kanttorivaimoni siitä että puhun siitä julkisesti, mutta kyllä hän tietää että minulla on kokemusta.

Sinua on luonnehdittu herkemmäksi versioksi Charles Bukowskista. Allekirjoitatko väitteen? Ketkä ovat kirjallisia esikuviasi?

– Jos nyt on pakko puhua eroottisesta kirjallisuudesta (?), niin ilman muuta Henry Miller (vanhemmista ehdottomasti markiisi de Sade). Mutta yllätys yllätys – kaikessa muussa: Volter Kilpi, Aleksis Kivi ja Fjodor Dostojevski. Uudempia on useampiakin, mutta ei niitä kaikkia jaksa luetella.

Paulin poliittiset näkemykset muuttuvat hänen muutettuaan Suomeen. Näetkö itse venäläisen yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän eri tavoin kuin silloin, kun olit niin sanotusti systeemin sisällä? Entä maailman ylipäätään?

– Enhän minä, lukenut mies J. Mutta päähenkilöni ehdottomasti. Hän on Neuvostoliiton kasvatti, mies joka taisteli Afganistanissa kansainvälisen solidaarisuuden puolesta ja oppi siellä vihaamaan muslimeja, samoin kuin nyt amerikkalaiset sotilaat, ja valitettavasti myös suomalaiset. Paulin näkemys muuttuu, koska hän joutuu näkemään kaiken vastakkaisesta näkökulmasta, mutta silti yhtä järjettömänä.

Miten objektiivisesti maahanmuuttaja pystyy mielestäsi tarkastelemaan suomalaista yhteiskuntaa? Muuttuuko asia ajan kuluessa, sopeutumisen myötä? Miten koet asian omalla kohdallasi?

– Minä olen huono esimerkki maahanmuuttajasta. Suomi ei ollut minulle vieras maa, kun muutin tänne. Olin opiskellut Suomessa, puhun suomea äidinkielenäni, monia vuosia Venäjällä olin tekemisissä suomen kielen kanssa toimittajan ja kääntäjän ammatissa. Ne maahanmuuttajat, jotka tulevat tänne ummikkoina, kohtaavan aivan erilaisia ongelmia, ja varmasti kokevat suomalaisen yhteiskunnan ennakkoluuloisesti. Kuitenkin on paljon esimerkkejä siitä, miten ihmiset sopeutuvat, oppivat maan tavoille ja jopa alkavat rakastaa suomalaista elämäntapaa.

Pauli on Afganistanin veteraani, ja sota on jättänyt häneen lähtemättömät jäljet monella eri tasolla. Myös hänen paras ystävänsä Seppä kärsii seuraamuksista. Oletko itse kokenut näitä asioita läheltä?

– En ole onneksi kokenut itse, mutta eräät läheiset ystäväni kyllä. Kymmenessä vuodessa Neuvostoliitto menetti Afganistanissa lähes 50 000 sotilasta, se ei ollut mikään pikku sota. Niiden joukossa oli myös satoja Karjalan poikia.

Pauli kuvittelee, että Suomi on vapaa maa, mutta kohtaa siellä ehkä jopa enemmän rajoituksia kuin Venäjällä. Missä määrin tämä vastaa omia kokemuksiasi? Entä missä määrin ihminen ylipäätään on mielestäsi vapaa yksilö ja missä määrin taas valtaapitävien pelinappula? Onko tässä asiassa eroa Suomen ja Venäjän välillä?

– Eroa ei ehkä ole sillä perimmäisellä tasolla. Ihminen voi kaikkialla olla vapaa, jos niin tahtoo, mutta kaikkialla hän on tahtomattaan jonkun suuremman pelin nappula. Venäjällä se on ehkä enemmän politiikkaa, Suomessa – taloutta. Venäjällä ihmiset ovat suurille pelaajille ”elektoraattia”, Suomessa taas kuluttajia.

Pauli ja Katri ovat vereviä ja eläviä romaanihenkilöitä, mutta ovatko he myös vertauskuvia?

– Katsoin eilen taas kerran Greenawayn elokuvan Pillow Book ja tajusin, että aina me kirjoitamme läheisiemme iholla. Hassua, että messuilla jouduin kieltämään Skumbrian omaelämäkerrallisen pohjan. Kirjoitan nyt tarinaa joka sijoittuu vuoteen 1918, mutta sielläkin on samat sävelet: omat kokemukset, toiveet, haaveet ja pettymykset. En usko vertauskuviin enkä haluaisi itsekään yleistää. Persoonat ovat kiinnostavampia kuin tyypit.

Olet asunut Suomessa vuodesta 2001. Miten koet kansallisen identiteettisi?

– Mitähän tuohonkin sanoisi. Olen karjalainen tai inkeriläinen, niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Sukuni on asunut molemmissa maissa. Nyt, Parkanossa, olen vieraalla maalla, Lappeenrannassa olin yhtä kotona kuin Petroskoissakin. Toisaalta identiteettiin vaikuttaa myös ympäristön määritelmä: olen Venäjällä jo ulkomaalainen, siellä minut määritellään suomalaiseksi kirjailijaksi, ja Suomessakaan en voi olla loputtomiin maahanmuuttaja.