Jarno Mällisen haastattelu
Esikoisromaanisi Kieroonkasvukertomus syntyi osittain Tommi-musiikkinäytelmän pohjalta, jonka Radiopuhelimet-yhtye teki yhdessä Juha Hurmeen kanssa vuonna 2005. Mikä oli sinun roolisi Tommin käsikirjoittamisessa ja mikä puolestaan on tuon käsikirjoituksen rooli Kieroonkasvukertomuksen synnyssä?
– Jokainen Tommin esiintyjistä – viisi bändin jäsentä ja neljä ulkopuolista näyttelijää – kirjoitti raakamateriaalia, josta Hurme koosti näytelmän. Keskeistä oli muistaa tai keksiä ”kylmän hien tilanteita”, häpeällisiä ja epäonnisia hetkiä miehen elämästä välillä 0–40 vuotta. Olin jo pitkään haaveillut proosan kirjoittamisesta, mutta mikään aihe ei ollut tuntunut kertomisen arvoiselta enkä halunnut saastuttaa maailmaa yhdellä tyhjänpäiväisellä tarinalla lisää. Näytelmän lähtökohta jäi kuitenkin kytemään mieleen, ja aikani asiaa pyöriteltyäni huomasin päätyväni totuuksiin, jotka ovat kirjan väärtejä. Näytelmän kanssa niillä ei ole juuri tekemistä: romaanin aikajänne, tyyli ja sisältö ovat omiani. Yhteistä on pari näytelmään kirjoittamaani kohtausta, jotka toimivat tekstin vastaavien pohjana, sekä lähtökohta, ikävyyksien kiteytymä.
Romaanin päähenkilö Tommi asuu nimettömässä tehdaskaupungissa. Kuinka paljon tuossa kaupungissa on kotikaupunkiasi Oulua?
– 1970–80-lukujen Oulun muistava lukija voi tosiaan huomata joitain yhtäläisyyksiä; samaan aikaan hän huomaa eroja ja vääristymiä. Tuntui tärkeältä jättää kaupunki nimeämättä ja viedä tarina muutenkin puolittain myyttiselle tasolle, vaikka joitain historiallisia viitteitä onkin mukana. Tutuilta vaikuttavat yksityiskohdat näyttäytyvät myös outoina ja unenomaisina, mikä pukee hyvin Tommin näkökulmaa.
Olet syntynyt Helsingissä ja muuttanut kouluikäisenä Ouluun. Otettiinko sinut avosylin vastaan?Tähtäätkö jonkinlaiseen elämäkerralliseen tulkintaan?
– Sellainen kaventaa kaikkien tekstien antia. Olen kertonut oleellisen Ouluun muutosta Radiopuhelimet-kirjan luvussa ”Muutto Ouluun”. Kotiseudun ja kaverien jättäminen yhdeksänvuotiaana tuotti melkoisesti murhetta. Oulussa kyräilyä ja epäluuloa esiintyi puolin ja toisin. Täydellisessä sopeutumisessa meni vuoden päivät. Mielestäni en hyödyntänyt näitä kokemuksia Kieroonkasvukertomuksessa. Tommin ongelmat eivät periydy mistään yksittäisestä episodista, vaan kyse on käsittämättömästä kokonaisuudesta, totaalisesta sotkusta.
Missä määrin pohjoissuomalaisuus mielestäsi määrittää romaaniasi? Entä suomalaisuus ylipäätään?
– En tunne muita kulttuureita riittävästi arvioidakseni, onko Tommin tarina yleismaailmallisesti pätevä. Toivottavasti ei. Sanotaan, että suomalaisuuteen kuuluu puhumattomuus. Sitäkin Kieroonkasvukertomuksessa harrastetaan, mutta yhtä hyvin kuvauksen kohteena on puhe, joka peittää ja vie harhaan. Pahempaa kuin vaikeneminen on kieli, joka vain teeskentelee avoimuutta ja totuudellisuutta. Se lukitsee osapuolet umpiomaisempaan yksinäisyyteen, sillä sen myötä ”kommunikaatiosta” tulee pelkkä kangastus.Pelkäänpä siis, ettei tarina ole mahdollinen ainoastaan Suomessa. Tähän viittaavat myös tietyt läheisyyteen, ruumiillisuuteen ja kosmisuuteen liittyvät elementit.
Kuvaat epätyypillistä koulukiusaamiskuviota: köyhempien perheiden lapset kiusaavat paremman perheen poikaa. Vai onko tuollainen kuvio itse asiassa edes epätyypillinen? Entä missä määrin se liittyy mielestäsi romaanin tapahtuma-aikaan ja -paikkaan?
– Tommin elämä on materiaalisesti turvattua, mutta turvattomuuden tunteen läpäisemää. Tietysti hänen aikanaan, kuten myös nyky-Suomessa, tulotaso on yksi tekijä, joka eristää ihmiset toisistaan. Tiedonmurut viimeaikaisesta yhteiskunnallisesta kehityksestä antavat odottaa tilanteen pahenemista. Mutta vaikka näin ei olisikaan, eristämiselle, eristymiselle ja karsinoinnille löytyy aina (teko)syynsä. Tommin kohdalla ylempiluokkaisuus on vain yksi niistä.
Usein sanotaan, että Suomi, toisin kuin esimerkiksi Englanti, ei ole luokkayhteiskunta. Mitä mieltä olet asiasta?
– Englanti on sitä epäilemättä enemmän kuin Suomi. Hupaisa esimerkki tästä on John Robbin kirja Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria, jonka haastateltavat kilvan todistelevat, kuinka juuri heidän bändinsä oli aidosti työväenluokkainen kun taas ne muut olivat rikkaiden kakaroita. Eli mollaamissuhde on samansuuntainen kuin Kieroonkasvukertomuksessa. Suomessakin vedellään rajaviivoja ihmisten välille siten kuin sattuu huvittamaan. Ei siihen tämän suurempia tuloeroja tarvita. Toki ne voivat auttaa asiaa.
Kuvaat ironiseen sävyyn Tommin keskustelevaa kulttuurikotia, jonka hyvää tarkoittavat vanhemmat saavat aikaan paljon vahinkoa. Romaanisi on sanottu soveltuvan niin koti- kuin koulukasvatuksen perusteokseksi. Onko yhtenä tarkoituksenasi ottaa osaa kasvatuskeskusteluun?
– Sellaista tarkoitusta ei tosiaankaan ollut, mutta hyvä, jos romaanista löydetään tämäkin taso. Perusteos-luonnehdinta tuo mieleen jonkin kuivan kasvatusoppaan, olkoonkin että se on mairitteleva. Mutta toivottavasti moni perheenäiti ja opettaja ostaa sen perusteella kirjani. Ja kyllähän Kieroonkasvukertomuksesta löytyy hyviä huonoja esimerkkejä siitä, miten manipulointi naamioituu auttamisenhaluksi, tunkeilu rakkaudeksi ja painostus keskusteluksi. Kasvatusopastus on siis korkeintaan käänteistä.
Olet sanonut, että romaanissasi on omaelämäkerrallisia aineksia. Kuinka tuskallista tai vapauttavaa oli uppoutua ahdistuneen ja ahdistetun pojan kokemusmaailmaan?
– Omaelämäkerrallisuus vaihtelee välillä 0–83 prosenttia. Kaikki tapahtumat ja tunteet pohjaavat silti todellisuuteen – ”based on true events”, kuten Hollywood-elokuvissa sanotaan. Ensimmäisen käsikirjoitusversion valmistuttua kirjan sisältö tuntui jonkin aikaa sietämättömän ahdistavalta. Mutta nyt kun olen saanut sen ihmisten luettavaksi, on tuntunut yllättäen siltä, että voin jättää monet ainesosat taakseni, menneisyyden hautakammioihin. Eipä silti, että kirjailijan itseterapointi lukijoille mitään antaisi. Onneksi palaute viittaa kuitenkin siihen, että lukijat voivat saada kirjasta samankaltaisen kokemuksen. Kuvaava oli esimerkiksi erään äidin viesti: ”Toivon että poikani lukee kirjasi joskus. Se karmealla tavalla lohduttaisi sitä. Minua se lohdutti ainakin.”
Tommin yksi keskeinen ahdistuksen aihe on hänen fyysinen kehityksensä tai paremminkin kehittymättömyytensä, jonka vuoksi häntä myös kiusataan. Onko poikien maailma oikeasti niin julma kuin kuvaat, ja onko peniksen koko olennainen hierarkiaa saneleva asia miesten kesken?
– Tarkemmin sanottuna Tommin ongelma romaanin alkupuolella on jälkijunassa tuleva puberteetti, minkä seurausta tuo koko ahdistus on. Mutta kieltämättä asia jää kummittelemaan vielä jälkipuoliskolle, jolloin sukukypsyys on sinänsä jo saavutettu. Tommin maailmassa miehuuden vertailu on iso juttu, ja niin on tietääkseni todellistenkin teinien keskuudessa. Aikuisena asiaan suhtaudutaan käsittääkseni keskimäärin välinpitämättömämmin, mutta paha mennä sanomaan mitään varmaa. Todisteita päinvastaisesta löytyy helposti esimerkiksi netistä ja kuriositeettina vaikkapa Hannu Ahon romaanista Saara, johon Kieroonkasvukertomuksen äidinkielentunti-kohtauksessa viitataan. Loppujen lopuksi riippuu miehestä itsestään, minkä painoarvon asialle ja sen vatvojille antaa; pohjimmiltaan jokainen elää omassa maailmassaan.
Olet Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi, säveltäjä ja toinen pääsanoittaja. Kirjallisella puolella haluat kuitenkin irtisanoutua rockista niin tyylin kuin aihevalintojenkin osalta. Onko kirjallisuuden ja rockin liitossa mielestäsi jotain vikaa?
– Silloin kun kirjailija yrittää olla tietoisesti ”rock”, tulos on poikkeuksetta vaivaannuttavan tekoraju. Syynä on ulkokohtainen käsitys rockista poseeraavana kukkoiluna ja kitaranvingutuksena. Sellainen asenne tuottaa yhtä kornia ja voimatonta tekstiä kuin musiikkiakin. Mutta jos ymmärtää rockin kovan ytimen, ei kirjoittamisessa tarvitse jäljitellä rockia, koska tuo ydin on läsnä jo hyvässä kirjoittamisessa sinänsä: kyse on rytmistä.
Olet intohimoinen elokuvan ystävä. Näkyykö tämä Kieroonkasvukertomuksessa?
– Ilman muuta. Ensinnäkin pintatasolla toistuvina elokuvaviitteinä, jotka voivat olla viihdyttäviä (ainakin filmihullulle) mutta määrittävät myös Tommin näkökulmaa ja elämää, joka alkaa tuntua yhä elokuvamaisemmalta ja epätodellisemmalta. Toiseksi olen vakuuttunut elokuvallisen kerronnan eduista korkeakirjalliseen henkistyneisyyteen verrattuna: merkitykset syntyvät tyylin ja toiminnan oheen ikään kuin niiden sivutuotteina, selittelemättä. Seksin, väkivallan ja ”pienten” tarinoiden arvo ihmiseen käsiksipääsyn välineinä ymmärretään elokuvassa paremmin kuin kirjallisuudessa, jossa luomuksen syvällisyys yhdistetään liiaksi seriöösiin julkisivuun. Historia, yhteiskunnallinen ajankohtaisuus, filosofointi tai vaikkapa keskieurooppalainen kulttuurimaisema ei kuitenkaan tee teoksesta arvokkaampaa, jos sisällön voisi esittää myös lehtiartikkelin muodossa. On päästävä käsiksi johonkin kaoottisempaan ja määrittelemättömämpään.
Ketkä kirjailijat ovat hengenheimolaisiasi?
– Ihailen monien tekijöiden tekstejä, esimerkiksi James M. Cainin dekkarien elokuvallista konkreettisuutta ja toisessa äärilaidassa Kafkan uppoutumista sisäisen maailman kuviin – toki konkreettisia nekin. Mutta en tiedä, ovatko he hengenheimolaisiani, mitä tyyliin tulee. Yhden osaan sanoa varmasti: Henrik Tikkasen ironia kolahti kertaheitolla ja tuntui melkein kuin omalta ääneltä. Voin tunnustaa, että matkin häntä yhdessä – mutta vain yhdessä – Kieroonkasvukertomuksen kappaleessa. En päässyt siinä eteenpäin, jolloin aloin miettiä, miten Tikkanen olisi tämän tehnyt. Lopputuloksesta tuli niin hyvä, että kustannustoimittaja kehui sitä erikseen.
Mikä oli vaikeinta ja mikä hienointa esikoiskirjan tekemisessä?
– Vaikeinta oli näkökulman rajaaminen, selittelyn karsiminen, materiaalivalintojen tekeminen ja – näihin liittyen – samanlaisen vakaumuksen löytäminen kuin biisiä tehdessä: että näin sen täytyy mennä, että tämä on totuus. Hienointa on, kun tuo vakaumus sisikunnan kaivelun jälkeen löytyy. Se oli kylläkin vaikeampaa kuin musiikissa, koska sanoja on pirun paljon enemmän kuin nuotteja.
Kirjailijat käsittelevät usein ensimmäisessä teoksessaan lapsuutta ja nuoruutta. Riittääkö aihepiirissä yhä ammennettavaa, vai saammeko seuraavaksi lukea Tommin seikkailuista aikuisten maailmassa (pelottaa jo valmiiksi)?
– Niin käsittelevät, enkä ymmärrä toisinaan ilmenevää asennetta, jonka mukaan aihepiiri olisi jotenkin väheksyttävä tai liian ”helppo”. Elokuvataiteessa tuntuu vallitsevan laajempi ymmärrys siitä, että isojen ja syvien asioiden ääreen pääsee pienen tai triviaalinkin aiheen kautta. Tässä auttaa, jos tekijä tuntee aihepiirin, kuten nuoruuden. Tietysti tyhjänpäiväisiäkin nuoruuskertomuksia on paljon, mutta enemmän kuin aiheesta kyse on mielestäni tyylistä ja käsittelytavasta. Lisäksi nuoruus on sikälikin antoisa kuvauskohde, että silloin ihmiselämän suuret teemat – kuten seksuaalisuus, rakkaus, valta, manipulointi jne. – tulevat eteen kertaheitolla, kuin tiivistettynä. Hitchcockin mukaan draama on elämää, josta tylsät kohdat on leikattu pois, ja tähän nuoruus antaa hyvät edellytykset. Tommiin tuskin kuitenkaan enää palaan. Hän päätyi sellaiseen tilanteeseen, ettei jatkolle taida olla mahdollisuuksia. Hänen paras kaverinsa Jakke voisi sen sijaan seikkailla edelleen jossain ikävässä osassa.