Kirjailija Tuomas Liuksen kynästä: Kiitos, Don Johnson

Joka kerta, kun ryhdyn kirjoittamaan uutta tarinaa, törmään samaan kynnykseen. Turhaudun siihen, kuinka vaikeaa on keksiä juonta, jota joku lajityypin kirjailija ei olisi jo käsitellyt. Maailma on pelastettu, pommit purettu, virukset torjuttu ja terroristisolut neutralisoitu.

Vaikka vuoristoradan syöksyt osataan jo ulkoa, jonotetaan samaan kyytiin aina vain uudestaan. Mitä, jos jarrut eivät toimikaan juuri tällä kertaa? Mitä, jos sankari ei ehdikään hätiin? Tiedämme, ettei näin koskaan käy, mutta tuo ”mitä jos” kutkuttaa mielikuvitustamme ja houkuttelee meidät kerta toisensa jälkeen takaisin.

Ja juuri siksi minäkin aina lopulta ylitän kynnykseni. Tiedän, etten ole keksimässä pyörää uudestaan, mutta toivon lukijoitteni nauttivan nimenomaan siitä tavasta, jolla minä sitä pyöritän.

Aloittaessani suunnittelutyön Laittomia varten tiesin, ettei siitä tulisi samanlaista teknotrilleriä kuin edellisestä teoksestani, Hakasta. Halusin viedä juonta tiiviimpään ja ennen kaikkea mustan huumorin sävyttämään suuntaan. Minulla oli selkeä käsitys siitä, keiden esikuvieni puoleen aioin kääntyä, ja täten käytän tilaisuuden kumartaa kahden taustavaikuttajani puoleen.

Mielestäni kukaan ei ole yhdistänyt paremmin jännitystä ja huumoria kuin yhdysvaltalainen kirjailija Donald E. Westlake. Vuosina 1962–2008 hän kirjoitti kaksikymmentäneljä romaania, joiden päähenkilönä hääri Parker -niminen ammattirikollinen.

Mestarillisesti kudotut juonikuviot ja partaveitsen terävä dialogi koukuttivat välittömästi ja pitivät otteessaan loppuun asti. Kaiken kruunasi etunimetön Parker, joka tyynessä armottomuudessaan on minulle yhä Se Ainoa Oikea cooliuden ruumiillistuma. Westlaken tekstit ovat olleet merkittävä lähde inspiraatiolleni ja luoneet käsityksen tasosta, jolle kirjailijana toivon joskus pääseväni.

Mutta tärkein esikuvani löytyy kuitenkin proosan ulkopuolelta. Kahdenkymmenenviiden vuoden ajan se on ollut televisiosarja Miami Vice. Siitä olen oppinut kaiken tietämäni tarinan rytmityksestä ja toiminnan kuvauksesta.

Miami Vice mullisti televisiosarjakerronnan elokuvallisella tunnelmoinnillaan ja tavallaan sulauttaa populaarimusiikki kiinteäksi osaksi tarinankuljetusta. Olen soveltanut näitä visuaalisia elementtejä kirjoituksiini ja pyrkinyt kehittämään tyylin, josta vahvat mielikuvat välittyvät lukijalle yhtä tehokkaina kuin ne ajatuksissani näen.

Tässä seurassa ajelu vuoristoradassa tuntuu taas yhtä jännittävältä kuin ensimmäisellä kerralla. Ja vaikka tulevaisuudessa häämöttääkin taas uusia kynnyksiä, tiedän, että Parker ja Sonny Crockett auttavat minua pääsemään niiden yli.