Marja Björkin haastattelu

Kolmas romaanisi Prole sijoittuu 70-luvulle ja nykyaikaan. Mihin romaanin nimi viittaa?

Romaanini kuvaa ihmisiä, jotka ovat taloudelliselta ja yhteiskunnalliselta asemaltaan työväenluokkaisia. Sana ”prole” merkitsee työväenluokkaisuuden lisäksi kaikkea köyhää, vähävaraista ja epämuodikasta, sitä että alaluokkaisuus näkyy ulospäin ja loistaa kauas. Tämän tosiasian ja oman menneisyytensä romaanin päähenkilö, tyttö, yrittää kaikin voimin kätkeä, kieltää ja unohtaa. Hän tekee irtioton omasta yhteiskuntaluokastaan, muuttaa pois kotiseudultaan, suorittaa korkeakoulututkinnon, rakentaa nousujohteisen uran ja kääntää selkänsä juurilleen.

Tytön isä, veljet ja monet sukulaiset muuttavat paremman elämän perässä Ruotsiin. He eivät kuitenkaan tytön tavoin tee klassresaa, vaan koulut jäävät käymättä ja villa ja vuffe hankkimatta. Aikuistunut tyttö häpeää sukulaisiaan, jotka ovat silmin nähden työväenluokkaisia, mutta joutuu lopulta kasvokkain menneisyytensä kanssa.

Olet itse saman ikäinen kuin romaanisi päähenkilö ja kasvanut saman tyyppisellä tehdaspaikkakunnalla. Kuinka vahvasti poliittinen kahtiajakautuneisuus näkyi lapsuudessasi ja nuoruudessasi?

Hyvin vahvasti. Kuten tunnettua, esimerkiksi työläisillä ja porvareilla oli eri urheiluseurat. Työläiset eivät eksyneet partioon eikä voitu ajatellakaan, että työnjohtajien lapset olisivat olleet Nuorissa Kotkissa. Vapaa-ajan harrastukset ja kaveripiirit olivat eriytyneet ja käyttäytyminen toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan oli torjuvaa ja yliolkaista. Yritykset kaveerata väärien ihmisten kanssa olivat tuomittavia.

Minua kiusattiin kotikylälläni porvarinpennuksi. Toisaalta minua ei otettu Kokoomuksen Nuoriin, koska en ollut ns. paremman perheen lapsi.

Olet sanonut, että ihminen toimii vastavirtaan pyristellessäänkin usein aikakauden ja olosuhteiden sanelemalla tavalla. Päteekö tämä myös romaanisi päähenkilöihin, oman elämänsä vapaustaistelijoihin?

Äidin vapautumispyrkimykset ovat hyvin vaatimattomia. Hän on sitä ikäluokkaa, jonka naiset on kasvatettu etsimään itselleen mies, eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta kouluttautua eikä harrastaa. Niinpä hänen ainoa keinonsa etsiä vapautusta raskaasta arjesta on hetken unohdus, pako ja tansseissa käyminen. Hän unelmoi, että joku hyväosainen ”ihana mies” veisi hänet pois.

Tyttö puolestaan pääsee oppikouluun, ja yhteiskunta on hänen aikanaan tyttöjen koulutuksen suhteen jo paljon myönteisempi. Heti kun kynnelle kykenee, hän lähtee opiskelujen ja työn perässä pois kotipaikkakunnalta. Mikään yksilöllinen ratkaisu tämä ei kuitenkaan ole – Pankakoskelta ihan niin kuin muualtakin lähdettiin ja lähdetään leivän ja koulutuksen perässä kaupunkiin ja maailmalle. Lisäksi tytön valintoja sanelee nuoren ihmisen tarve kyseenalaistaa vanhempiensa tekoja. ”Tuollaista minusta ei ainakaan tule” on kantava ajatus.

Isä lähtee Ruotsiin valtavirran mukana. Hän varmasti ajattelee tekevänsä ratkaisun henkilökohtaisista syistä, vaikka nykyään ymmärretään, että muuta vaihtoehtoa hänellä niin kuin suurimmalla osalla Ruotsiin työn perään muuttaneista ei oikeasti ollut. Mielestäni yksilö tekee lopulta hyvin vähän yksilöllisiä ratkaisuja, iso osa elämämme valinnoista on nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä ja raha pyörittää maailmaa. Kaikkien kolmen henkilön ratkaisuihin vaikuttaa kuitenkin myös tarve irtiottoon – esimerkiksi pojista yksin huolehtivan isän, samoin kuin tytönkin, on helpompi aloittaa uusi elämä puhtaalta pöydältä kuin jatkaa vanhassa ympäristössä silmätikkuna.

Ensimmäinen romaanisi, Posliini, käsitteli pedofiliaa. Toisen romaanin, Puuman, keskiössä oli vaihdevuosi-ikäinen nainen. Nyt käsittelet tilintekoa työväenluokkaisen taustan kanssa. Näetkö teoksissasi jotain yhteistä?

Luon henkilöhahmoja, joiden elämäntyyli ja arvot, teot ja ratkaisut saavat lukijan vastahankaan, ihmisiä, jotka iljettävät lukijaa ja elävät lukijan mielestä väärin. Tarvitsen vastenmielisiä tyyppejä, jotka lukija lopussa hyväksyy ja joita hän ymmärtää ja ehkä jopa rakastaa.